Öljy – ensimmäiset vuodet huipun jälkeen
Tere Vadén
Öljyhuippu (peak oil) on siirtynyt hypoteesien maailmasta tosiasiaksi. Vuodesta 2005 lähtien – alkaen kolme vuotta ennen finanssikriisiä – maailman öljyntuotanto on ollut hienoisessa laskussa. Pikkuhiljaa huipun ohittaminen alkaa näkyä talouspoliittisessa maisemassa.
”Marx thought that the limit on the development of wealth lay in the social system, not in natural resources, as we know today.” – Fidel Castro (with Ignacio Ramonet. (2008). My Life.Penguin, London, s. 355)
Ehkä suurin yllätys on ollut, että öljyn hinta ei ole aivan taivaissa. Monet öljyhuipputeoreetikot arvioivat, että juuri hinnan nousu olisi varmin merkki öljyhuipun ohittamisesta. Sen sijaan finanssikriisin ja velkarahoituksen romahtamisen myötä lama on laskenut kysyntää niin, että tuotannon lasku nostaa hintaa suhteellisen maltillisesti. Näin siitä huolimatta, että esimerkiksi öljyhuippuun aiemmin skeptisesti suhtautunut talous-”nobelisti” Paul Krugman on nykyään sitä mieltä, että 70-80 dollarin hujakoilla pyörivä hinta osoittaa, että vuoden 2008 hintapiikki (147 dollaria tynnyriltä) ei johtunut spekulaatiosta, vaan ”resurssirajoituksista” (krugman.blogs.nytimes.com/2010/02/22/the-oil-bubble-controversy-revisited ja krugman.blogs.nytimes.com/2008/04/15/oil-numbers). Noin kahdeksankymmentä dollaria on raja, jonka jälkeen Krugmanin mukaan öljyn hinta alkaa välittömästi jarruttaa maailmantaloutta kuljetuskustannusten kautta.(krugman.blogs.nytimes.com/2008/06/17/the-world-gets-bigger ja krugman.blogs.nytimes.com/2008/06/21/vertical-specialization-and-the-impact-of-oil-prices-on-trade)
Kun öljyn hinta ilman talouskasvuakin pysyttelee juuri kipurajan tuntumassa, ei lamasta nousulle oikeastaan ole edellytyksiä. Jokainen nousuyritys kilpistyy nousevaan öljyn hintaan. Öljyn vähenemisen seuraus ei olekaan ensisijaisesti tai pelkästään hinnan nousu, vaan talouden kutistuminen ja velkojen maksun vaikeutuminen. Vielä 2000-luvun alussa kuviteltiin, että öljystä mielummin maksettaisiin kovaakin hintaa ennen kuin taloutta päästettäisiin kutistumaan, ”The American Way of Life is Not Negotiable”. Todellisuus oli kuitenkin toinen ja raja tuli vastaan ennakoitua nopeammin. On arvioitu esimerkiksi, että Yhdysvalloissa vuoden 1970 jälkeisissä taantumissa sääntö on aina ollut, että öljyyn kuluneet rahat ovat ylittäneet noin 4% koko BKT’stä (www.epmag.com/WebOnly2009/item41209.php). Tällä hetkellä maaginen 4% raja on juuri sama 80 dollaria tynnyriltä. Joka tapauksessa on selvää, että kun energian hinta nousee ja lama laskee tuloja, pakollisten menojen jälkeen vapaavalintaiseen kulutukseen jäävä rahamäärä kutistuu, johtaen negatiiviseen kierteeseen (www.calculatedriskblog.com/2008/07/us-energy-consumption-as-percent-of-gdp.html ja www.voxeu.org/index.php?q=node/3664 ja www.oil-price.net/en/articles/oil-caused-recession-not-wallstreet.php).
Klassisen talousteorian edustajat ja öljyn riittävyyden profeetat ovatkin keksineet uuden teorian selittämään öljynkulutuksen laskua: kyse ei olisi tuotannon laskusta, vaan kysynnän laskusta (johtuen lamasta ja energiatehokkuuden kasvusta) (www2.cera.com/news/details/1,2318,9568,00.html, www.energybulletin.net/node/49206). Tältä ”peak demand”-teorialta jää kuitenkin selittämättä, miksi hinta on nelinkertaistunut viidessä vuodessa: jos tänä aikana on koettu 30-lukuun vertautuva lama ja merkittävää energiatehokkuuden kasvua, eikö hinnan pitäisi olla alempi kuin vuonna 2005?
Miksi sitten lama ei laske kulutusta riittävästi, jotta hinta laskisi uuden nousun mahdollistavalle tasolle? Miksi markkinoiden näkymätön käsi ei tuhoa tuottamatonta kulutusta yhtäällä, jotta tuotanto pääsisi kasvuun toisaalla?
Yksi selitys on öljymarkkinoiden monipuolisuus. Kaikki öljynostajat ja -käyttäjät eivät suinkaan ole Suomen kaltaisia kuluttajia, jotka ostavat markkinoilta mitä saavat ja hinnan kohotessa vähentävät kulutustaan, jos voivat. Markkinoilla on myös kuluttajia, jotka käyttävät öljyä sitä enemmän, mitä korkeammaksi hinta nousee. Nämä ovat öljyntuottajamaita, jotka öljyn hinnan noustessa voivat vientituloillaan käynnistää massiivisia rakennus- ja keskakulutusprojekteja, varsinkin koska näille maiden sisäisille projekteille öljyjohteisten polttoaineiden hinta on joka tapauksessa lähellä nollaa. Kuten Fidel Castro motoksi lainatuissa muistelmissaan pohtii, Neuvostoliiton autokannan huono polttoainetaloudellisuus saattoi olla seurausta siitä, että bensaa syntyi raskaampien polttoaineiden tuotannon sivutuotteena joka tapauksessa liikaa: siksi autojen bensankulutuksesta ei ollut mitään järkeä huolehtia (Castro 2008, s. 357).
Tämä hyvin inhimillinen ja irrationaalinen politiikka, joka johtaa huonoon energiatehokuuteen, johtaa myös markkinailmiöön, joka kerta kerran jälkeen näyttää tulevan yhtä suurena yllätyksenä kuin talvi syksyisille autoilijoille. Öljyntuottajamaiden viennin lasku on niiden huipputuotannon ohittamisen jälkeen paljon jyrkempi kuin pelkistä geologisista tuotantoluvuista voisi kuvitella. Tuotannon kasvaessa tuottajamaan hyvinvointi ja oma öljynkulutus kasvavat, eikä tätä kasvua tietenkään olla ensimmäisenä kuristamassa, kun huipputuotanto ohitetaan. Mielummin vähennetään vientiä. Tuotanto laskee, oma kulutus kasvaa: vienti laskee jyrkästi. Näin esimerkiksi Iso-Britannia onnistui siirtymään huipputuotantohetkensä jälkeen muutamassa vuodessa öljyntuojamaaksi.
Viennin laskun jyrkkyys on erityisen pelottava seikka, kun muistetaan, että valtava leijonanosa kaikista öljyntuottajamaista on huippunsa ohittanut ja laskunsa aloittanut. Jos Persianlahden öljyntuottajamaat toteuttavat Iso-Britannian mallia viennin laskun jyrkkyydessä, voivat kansainväliset öljymarkkinat kuivua ällistyttävän nopeasti. Toistaiseksi öljyn vienti on ollut houkuttelevinta, mutta oma kulutus on vahva vaihtoehto. Jos Iranin ydinvoimahankkeita halutaan katsoa suopealla silmällä, niiden taustalla voi hyvinkin olla juuri tämä huomio. Vaikka Iran yhä on merkittävä öljynviejä, sen oman elintason kohottaminen ja ylläpito öljyvarojen vähetessä vaatii energiainvestointeja, varsinkin jos öljyä tarvitaan vientitulojen vuoksi.
Toinen, hiukan erilainen syy näkymättömän käden epäonnistumiselle on kemiallis-fysikaalinen, ja sellaisena jo periaatteessa klassisen talousteorian ulkopuolella. Klassisen taloustieteen mukaan tuotteille löytyy aina korvaaja kysyntä-tarjonta-mekanismin kautta. Mutta on joukko hyödykkeitä, jotka eivät tottele tätä logiikkaa. Esimerkistä käy vesi. Jos kaikki vesi tulisi jotenkin käytettyä (esimerkiksi niin, että neste ei juotua palautuisikaan kiertoon vaan lentäisi Jupiteriin), sille ei millään markkinoilla voisi tulla korvaajaa, koska vesi tarvitaan juuri sen kemiallisen koostumuksen vuoksi. Vaikka veden hinta nousisi kuinka korkealle ja aiheuttaisi ”luovaa tuhoa”, korvaava tuotetta ei syntyisi.
Samankaltainen logiikka koskee öljyä. Öljyn kemiallis-fysikaaliset ominaisuudet ovat osittain täysin korvaamattomat. Öljy sisältää tilavuusmittaa kohden ainutlaatuisen määrän energiaa, sitä on helppo varastoida, kuljettaa, siitä saadaan paljon erilaisia jalosteita ja parhaimmillaan sen tuottaminen on erittäin helppoa. Mikään muu yksittäinen raaka-aine ei tule lähellekään näitä ominaisuuksia.
Merkittävin yksittäinen öljyn huippuominaisuus on sen korkea EROEI-arvo (energy return on energy investment) eli öljyllä saadaan parhaiten nettoenergiaa tai energialisäystä. Vain parhaat hiiliesiintymät pääsevä lähelle öljyn nettoenergiaominaisuuksia, kaikki muut energialähteet ovat useita kertaluokkia heikompia. Viime vuosisadan alussa parhailla öljylähteillä arvellaan olleen EROEI 100:1, eli yhden öljytynnyrin työllä saatiin sata tynnyriä öljyä. Nyt tuotannossa olevien ja uusien öljylähteiden EROEI on paljon huonompi, koska parhaat lähteet on käytetty ensin. (Arvioiden mukaan Yhdysvaltain öljylähteiden EROEI laski jo 70-luvulla lukemiin 30:1 ja on nykyisin välillä 11:1 – 18:1 (Gagnon, N. Hall, C. & Brinker, L. Preliminary Investigation of Energy Return of Energy Invested for Global Oil and Gas Production. Energies (2009), 2(3) 490.) Muualla maailmassa, kuten Lähi-Idässä ja Venäjällä, EROEI luvut voivat yhä olla parempia.
Laskeva EROEI on syynä ilmiöön, joka ensikatsomalta vaikuttaa järjettömältä. Kaikilla öljy-yhtiöillä ei nimittäin mene kovin hyvin. Esimerkiksi Meksikon valtiollinen Pemex ilomoitti, että sen varallisuus on painunut tappioiden vuoksi miinuksen puolelle (www.reuters.com/article/idUSTRE6204U620100301) – Meksikon öljyntuotanto on jyrkässä laskussa. Shell myy jakeluketjuaan, jopa kolmannes on kaupan (www.telegraph.co.uk/finance/newsbysector/energy/oilandgas/7459217/Shell-to-sell-refineries-to-boost-output.html). Samaan aikaan myös viiden suurimman öljynviejän joukkoon kuuluva Venezuela on devalvoinut valuuttansa, mikä osaltaan kertoo öljyntuotannon kannattavuuden laskusta (www.reuters.com/article/idUSN096521320100109). EROEIn heiketessä samana pysyvä absoluuttinen tuotantoluku tarkoittaa pienempiä energiavoittoja.
Kolmas seikka on, että luovaa tuhoa itse asiassa tapahtuu, mutta ei niinkään maiden sisällä kuin niiden välillä. Ehkä merkittävin geopoliittinen muutos on öljynkulutuksen keikahtaminen Aasia-vetoiseksi. Kun OECD-maiden öljynkulutus on hienoisessa laskussa, ei-OECD maat poimivat kaiken markkinoille jäävän öljyn. Esimerkiksi Intian ja Kiinan kulutus on noin 9% vuosikasvussa. Tämän talven aikana ei-OECD-maista on tullut suurempi öljynkuluttaja kuin OECD-maista, ja Kiina on ohittanut Yhdysvallat Saudi-Arabian suurimpana öljynostajana. Tällä seikalla voi olla aivan ratkaiseva merkitys esimerkiksi Iranin tilanteen kannalta. Kiina on jatkuvasti 2000-luvun puolella solminut uusia yhteistyö- ja kauppasopimuksia Iranin kanssa.
Tämä on toinen monia yllättänyt seikka: rikkaat maat eivät ehkä olekaan itsestäänselvästi herroina markkinoilla, koska Intian ja Kiinan kaltaisista maista löytyy riittävästi maksukykyisiä ostajia ja erityisesti talouskasvua lisäävää käyttöä fossiilisille polttoaineille. Jos 5 suurimman öljyntuottajamaan vientikapasiteetti laskee tulevaisuudessa samaa vauhtia kuin välillä 2005-2008 ja jos Intian ja Kiinan öljyntuonti näistä maista kasvaa samaa vauhtia kuin 2005-2008, niin kahdeksan vuoden kuluttua viiden suurimman öljyntuottajamaan kaikki vienti menee Intiaan ja Kiinaan . Muualle ei riitä tippakaan. Kaikessa karuudessaan Cheneyn ja kumppaneiden 2000-luvun alussa asetetun energia-työryhmän julkisuuteen vuotaneet suositukset saattavat osoittautua ennaltaviisaiksi: öljymarkkinoilla raha ei välttämättä riitä, vaan tarvitaan sotilaallista läsnäoloa. Kasvutaloudet voivat olla halukkaampia maksamaan öljystä korkeampaa hintaa ja tekemään parempia ja pitkäaikaisempia yhteistyösopimuksia kuin taantumassa taistelevat OECD-maat.
Mitä seuraavaksi?
Ensimmäiset öljyhuipun jälkeiset vuodet ovat osoittaneet, että merkittävin öljyenergian korvaaja ovat ”negawatit” eli kulutuksen lasku. Vaikka vaihtoehtoisten energialähteiden suhteellinen osuus koko energiakakusta kasvaa öljyn osuuden pienentyessä, ei niiden absoluuttinen tuotanto ole ainakaan vielä kokenut minkäänlaista piikkiä. Tähänkin löytyy yksinkertainen syy. Energiatuotannon lisääminen on hyvin energiaintensiivistä – esimerkiksi betonin tekeminen vaatii roimasti fossiilisia polttoaineita. Siksi korkean energianhinnan ja pahan velkaantumisen (eli pääomapulan) olosuhteissa uuden energiatuotannon rakentaminen on erittäin kallista, vaikka se pitkällä tähtäimellä nähtäisiin tarpeelliseksi.
Selkein esimerkki on ydinvoima. Ydinvoiman rakentaminen vaatii investointeja ja pitkäjänteisyyttä, johon markkinatoimijoilla ei oikeastaan ole mahdollisuuksia (jo vakuutusmaksut yksistään tekevät markkinaehtoisen ydinvoiman liian kalliiksi). Niinpä ydinvoimaa voidaankin lisärakentaa vain valtion rahoilla, kuten Suomessa (jossa Ranskan valtion omistama Areva rakentaa voimalaa, jonka tilaajan TVO:n lainan takasi Ranskan valtio (www.hs.fi/english/article/EU+Commission+investigates+financing+of+Olkiluoto+nuclear+plant/1135222558408) eikä edes uusi ydinvastuulaki edellytä voimalalta realistista ja markkinaehtoista vahinkovakuutusta (www.vihrealanka.fi/node/1216) ja Kiinassa. Toiminnassa olevien voimaloiden määrä on maailmassa reaktorien ikääntymisen myötä kääntymässä laskuun (Mycle Schneider, Steve Thomas, Antony Froggatt, Doug Koplow (August 2009). The World Nuclear Industry Status Report 2009 Commissioned by German Federal Ministry of Environment, Nature Conservation and Reactor Safety, pp. 5-6.), eikä Olkiluoto 3:n aikataulu lupaa hyvää ydinenergian tulevaisuudelle.
Toinen tärkeä öljyn korvaaja on hiili. Hiilen EROEI on lähinnä öljyn lukuja ja hiiltä on vielä runsaasti saatavilla. Kiinan ja Intian hiilenkäyttö kasvaa vielä öljynkulutustakin nopeammin. Tämä on myös syynä siihen, että globaalit hiilidioksidipäästöt eivät ole laskeneet, vaika öljyn poltto väheneekin. Taloudellisesti hiili toimii, mutta ekologisesti öljyn korvaaminen hiilellä on arveluttavaa.
Negawattien lisäksi hajautetulla ja pienimuotoisella energiantuotannolla on eniten potentiaalia. Paineet sen kasvattamiseksi länsimaissa ovat kuitenkin edelleen lähinnä järjen diktaatteja, eivät suoraan taloudellisia välttämättömyyksiä. Energiajärjestelmän suurempi mullistus on vielä miljoonien öljytynnyrien päässä, mutta vuosissa mitattuna ei kovinkaan kaukana. Kiinan ja Intian kulutuksen kasvuun liittyvä ”8 vuoden skenaario” antaa karkean mitan.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Tere Vadén: Öljy – ensimmäiset vuodet huipun jälkeen […]
Leave a Comment