Pääkirjoitus: Hulluja nuo megafonilaiset!

Onneksi ajat ovat kuitenkin ajaneet ohitsemme (kuitenkin vain tässä suhteessa). Ympärillemme on noussut kokonainen uusi liikehdinnän momentti, joka on käynyt kiinni tutkimukseen kuin ”härkää sarvista”. Tarkoitamme tietenkin yliopistoliikettä. Heti mobilisoiduttuaan se on valjastanut, vai pitäisikö sanoa kääntänyt nurin ellei peräti jaloilleen, tieteellisen metodin poliittiseen käyttöönsä.

Kyse on epädramaattisesta siirtymästä, jolla tulee varmasti olemaan pitkällisiä seurauksia. Tietenkin kaikkiin liikkeisiin on iät ja ajat liittynyt poliittista tiedontuotantoa asioiden tilaa koskevasta selvitystyöstä propagandan tuottamiseen, mutta yliopistoliikkeestä voimme hahmottaa spontaanisti nousevan pyrkimyksen asettaa tutkimusprosessi sekä oppimisen ja opettamisen vertaismuodot uudenlaisten organisaatioiden synnyttämisen välineeksi. Yliopistoliike on paitsi tuottanut vasta-asiantuntijuutta yliopistomuutokselle myös avannut kentän itseorganisoituvalle oppimiselle ja opettamiselle. Näitä koskevat kokeilut, erityisesti lukupiirit kukoistavat.

Keskustelu autonomisesta yliopistosta tarkoittaen aidosti avoimen yliopiston synnyttämistä yliopiston sisälle tai sen epämääräisille ”yhteiskunnallisen vaikuttavuuden” rajamaille on avattu. Kyse on yhdestä alkusolusta 2000-luvun työläistutkimukselle aka yhteistutkimukselle. Konkreettisena esimerkkinä tästä julkaisemme numerossamme Lahikaisen ja Ronkaisen käynnistämän opiskelijaliikkeen kyselytutkimuksen.

Vaikka yliopistomurros muodostaa tällä hetkellä kiinnostavan mahdollisuuden autonomisen tutkimuksen, opetuksen ja oppimisen nousulle, ei se toki ole ainoa. Vasemmiston piirissä on viime vuosina harjoitettu runsaasti sen lähtökohtiin kohdistuvaa teoreettista reflektiota. Tiedämme myös, että kaupunkitilaan ja lähiöihin kohdistuu yhä enemmän tutkimuksellista mielenkiintoa. Lama voi polkaista käyntiin erilaisia itseorganisoituvia projekteja, joissa omaa elämää otetaan haltuun opiskelun ja kouluttautumisen keinoin. Tämä kaikki on tässä vielä konkretisoitumatonta arvailua. Yhtä kaikki ilmoilla tuntuu olevan yleistä luokkatiedostuksen momenttia, eikä olisi yllättävää, vaikka sen puitteissa tutkimus nousisi.

Olemme tehneet jutuissamme jyrkkääkin eroa sivistyspuheeseen, mutta ehkä ilmoilla on ennemminkin työväen sivistysliikkeen uusi tuleminen, kuten Vallankumouksen Hedelmiä -blogi on ehdottanut (http://vallankumous.blogsome.com/2009/04/17/tyovaen-sivistys/). Tosin sillä varauksella, että kyse ei liene rahvaan sivistämisestä, vaan sivistyksen rahvaanomaistumisesta. Tietotyöläiset ovat muuttumassa luokaksi, joka tekee tuotantovälineistään sekä keskinäisen ilonpidon että vihollisen harmistuksen välineitä. Kyse on työväen sivistysliikkeen syntymisestä avointen informaatioteknologioiden ja copy leftin puitteissa, mutta myös tiedontuotannon ja -jakamisen antagonistisuutta koskevan kysymyksenasettelun vahvistumisesta.

Tunnemme historiallisesti kolme työläistutkimuksen muotoa. Näistä ensimmäinen on poliittisen organisaation työläisistä tekemä tutkimus, jonka tarkoituksena on antaa organisaatiolle ajanmukaista tietoa työläisten olosuhteista ja toimintavalmiuksista. Tällaisesta esimerkiksi käy Chigagon autotehtailla 1950-luvulla suoritettu työ, joka kiteytyi sittemmin teokseen The American Worker. Esittelemme suuntausta tarkemmin Johnson-Forest -tendenssiä käsittelevässä artikkelissa.

Toisen tyypin muodostavat tutkimukset, joissa tietoa tuottavat suoraan työläiset itse ja joiden tarkoituksena on siis toimia itseorganisoitumisen välineinä. Hyvä esimerkki on feministisen Precarias a la Derivan juuri suomennettu teos Hoivaajien kapina (Like 2009). Toinen esimerkki voisi olla niin ikään tuore teos Paskaduunista barrikadille (Into 2009), joka on prekaarien kirjoittajien, Miika Saukkosen, Jukka Peltokosken ja Anna-Reetta Korhosen, pamfletti prekaarin työvoiman itseymmärryksen luomiseksi (ks. http://prekariaatti.wordpress.org).

Kummankin edellä mainitun tyypin ituna voidaan pitää Marxin Socialist Revuelle tekemää ”alkuperäistä” työläistutkimuskokeilua, kyselyä, joka paitsi tuotti tietoa työläisten olosuhteista myös asetteli osan kysymyksistä tietoisesti siten, että ne pakottaisivat työläiset tiedostamaan tilanteensa ongelmakohtia ja organisoitumaan niiden ratkaisemiseksi (ks. http://www.marxists.org/archive/marx/works/1880/04/20.htm).

Kolmannessa tyypissä on kyse ”proletaarisesta tutkimuksesta”, jota liikkeet harjoittavat suhteessa vihollisiinsa. Kyse on siis vastustajien asemia koskevan tiedon tuotannosta, tarkoituksena tukea taktista päätöksentekoa antamalla tietoa vihollisen vahvuuksista ja heikkouksista.

Megafonissa ja autonomisissa verkostoissa tutkimusteemaa on vuosien varrella lähestytty esimerkiksi seuraavissa artikkeleissa:

• Marta Malo de Molina: Työläistutkimus ja yhteistutkimus
• Jukka Peltokoski: Nomadit tutkimusmatkalla
• Colectivo Estrella: Luomme kaupunginosamme uudelleen, ajattelemme prekaaristi
• Antonio Conti: Tutkimus poliittisena metodina
• Paolo Punx: Milano, työläistutkimus ja universaali ehdoton kansalaistulo

Uudistuneen verkkolehtemme ensimmäinen numero onnistui pysäyttämään kentän keskustelut juuri sellaisella voimalla kuin olimme suunnitelleetkin. Numerosta on juteltu paljon. Ettemme jopa sanoisi, että tuntuu kuin siitä olisi keskusteltu jo loputtomasti… ja vailla päätöksiä.

Tässä numerossa vastaamme muutamiin hätäisimpiin reaktioihin, joita olemme herättäneet. Emme tietenkään halua sovitella tai selitellä. Numeromme kuitenkin laukaisi joitain reaktioita, jotka eivät perustu niinkään juttujemme konkreettiseen lukemiseen kuin kentällä vallitseviin ennakkoluuloihin ja olettamuksiin (itsestäänselvyyksiin, joita emme jaa). Ensimmäisessä numerossamme asetimme kysymykset luokasta ja luokkaorganisaatiosta näkyvästi esille yhdessä Lenin- ja IRA-viittausten kera. Tässä numerossa jatkamme aihetta esittelemällä hieman toisenlaista lähestymistapaa antagonistisen politiikan kysymykseen, Chantal Mouffen hegemonistista mallia, joka nojaa gramscilaiseen keskusteluun.

Numeromme on tällä kertaa hieman ensimmäistä numeroa sekalaisempi kokonaisuus juttuja. Tutkimus on teema, jota on perusteltua lähestyä ennemminkin esittelemällä luokkatutkimuksen mahdollisuuksia kuin jonkin yhden noston ja kärjen kautta.

Ilmaus yhden ja monen välisestä suhteesta osuu tässä myös luokkatutkimuksen käsitteellistä puolta tukemaan kääntämäämme Richard Gunnin artikkeliin. Gunnin teesit jäsentävät luokkaa yhden kaksinapaisen luokkarakenteen puitteissa. Luokkarakenne kuitenkin rakentuu, liikkuu ja on ylipäänsä olemassa vain monien heterogeenisten kamppailujen välityksellä. Oleellista on käsittää partikulaaristen luokkaristiriitojen erityisyys ja autonomia objektivoivan aseman tai irrallisuuden sijaan suhteena – ja tarkemmin suhteena, joka sillä on paitsi muihin kamppailuihin myös näitä puitteistavaan palkkatyön ja pääoman vastakkainasetteluun.

Beverley Skeggsin haastattelun julkaisemme esimerkkinä feministisestä ja kulttuurintutkimuksellisesta luokkatutkimuksesta. Kyse on tutkimusotteesta, joka tarjoaa laadullista empiiristä tietoa työväenluokkaisesta olosuhteesta. Samoin kuin tilastollinen tutkimus myös laadullinen tutkimus tarjoaa mahdollisuuksia luokkaolosuhteiden kuvaamiseen.

Luokkakompositiota ja opiskelijan nelosroolia käsittelevässä artikkelissa avaamme keskustelua mahdollisuudesta tutkia institutionaalisia puitteita vastarintaa määrittävinä tekijöinä – kuitenkaan subjektiivisuutta koskevia näköaloja kadottamatta. Artikkeli hahmottelee komposition käsittein opiskelijan tuottavaa roolia yliopistossa ja yhteiskunnassa. Tämä opiskelijan roolia koskeva hahmotelma on monelle luultavasti sellaisenaan artikkelin ydin.

Luokkakomposition käsitteen mielenkiintoisuus liittyy myös ajankohtaisiin tapahtumiin. Murrostorstai-tapahtuma toi noin 1000 ihmistä Helsingin kaduille ja Elinkeinoelämän keskusliiton pääkonttorin eteen protestoimaan kapitalistista elvytyspolitiikkaa vastaan. Samalla se näytti läpileikkauksen nuoriso- ja opiskelijaproletariaatista eli mobilisoi juuri niitä luokkarakenteen osia, joita talouskriisi kohtelee erityisen rajusti. Murrostorstai toi yhteen kolme liikehdinnän osaa, nuorisoproletariaatin, opiskelijaproletariaatin ja yleistä nykymenoon pettynyttä työväkeä erilaisine korostuksineen, mutta samalla yhteisesti koordinoituna toimintana. Aika näyttää oliko Murrostorstai lähtölaukaus vielä laajemmalle luokkakantaiselle toiminnalle.

Lisäksi jatkamme numerossamme keskustelua talouskriisistä. Tällä kertaa katsomme sitä Kiinan tilanteen kautta. Osansa argumentaatioon tuo myös arvio David Harveyn kirjasta Uusliberalismin lyhyt historia. Jäikö uusliberalismin historia todella näin lyhyeksi? Kommentoimme myös vasemmiston tilaa kysymällä Ketä vasemmisto enää kiinnostaa?

Ps. Jotkut ovat kuulemma dissanneet Megafonia siitä, että olemme ”keksineet uudelleen siirtymän 60-luvulta 70-luvulle”. No jos tälle tasolle mennään, niin me vastaamme: Mieluummin 70-luku kuin 60-luku.