Pääkirjoitus: Megafoni ihmistä kasvattamassa

Edellisissä numeroissa olemme keskittyneet puoluepoliittiseen valtaan ja talouteen. Tämä ei tarkoita, että pitäisimme spontaanimpia ja konstitutiivisempia toiminnan kenttiä, eli liikkeitä, epäolennaisina. Teemajulkaisuillamme olemme puuttuneet erityisiin ajankohtaisiin tarpeisiin. Käsitellessämme puolueita tai liikkeitä tarkoituksemme ei ole osoittaa kumpaakaan vaihtoehtoa ainoaksi oikeaksi, vaan käsitellä niitä toiminnan eri tasoina. Puolueet ja liikkeet parhaimmillaan tukevat toisiaan; kyse ei ole valinnasta kahden absoluuttisen position välillä, vaan olennainen kysymys on näiden kahden suhteen määrittely.

Tästä liikenumerosta puuttuu eräitä aiheita, jotka olisivat varmasti olleet olennaisia liikekentän kokonaiskuvan kannalta. Tällaisia ovat esimerkiksi opiskelijaliike, liike ihmisten vapaan liikkumisen puolesta, romanit, talonvaltausten kirjo, katutaide tai vaikkapa helsinkiläinen Vastavoima-aloite… Ulkomaisista liikkeistä kurkotamme lähinnä nettiväen puoleen. Pimentoon jäävät muun muassa brittien julkisia menoleikkauksia vastustava Uncut-liike sekä Etelä-Amerikan innoittavat esimerkit. Arabivallankumouksesta sanomme jotain esipuheen lopussa. Kokonaiskuvan kannalta olennaisia ovat toki myös joidenkin uusien liikkeiden kyseenalaiset puolet. Intomielisen mobilisaation varjopuolena ovat yhtä totuutta puhuvat suuntaukset, jotka löytävät yllättäviä kumppanuuksia toisista oikeamielisistä ja (rahajärjestelmää, valtiota, vakiintuneita ravintosuosituksia jne.) epäilevistä liikkeistä ja joiden toimintaan eräissä tapauksissa liittyy myös ilmaisen työvoiman sekä alaikäisten tyttöjen hyväksikäyttöä. (Ks. artikkeli ”Oikeamieliset”, Image 4/2011.)

Joitain näistä liikkeistä olemme kuitenkin käsitelleet paljon jo aiemminkin – ja osaan tulemme vielä palaamaan. Tällä kertaa käsittelyssä on kokoelma liikkeitä, joita olemme käsitelleet vähemmän – ja erityisesti liikkeitä, joilla on juuri tällä hetkellä erityistä mobilisoivaa vaikutusta. Mitä ovat uusimmat huolenaiheet, joiden ympärillä syntyy ihmisten politisoitumista?

Uudet liikkeet toteuttavat aina joitain erityisiä yhteiskunnallisia tehtäviä. Niihin osallistumisen kynnys on matala ja ne mobilisoivatkin ihmisiä kollektiiviseen toimintaan usein ensimmäistä kertaa. Puoluepoliittisesta näkökulmasta niillä on eräänlainen “sisäänheittofunktio” yhteiskunnalliseen toimintaan. (Kevään eduskuntavaalien jälkimainingeissa on tosin sanottava, että joskus vastakkainasettelua korostava puoluepoliittinen tilanne motivoi ihmisiä liittymään puolueeseen merkittävissä määrin ilman aiempaa liikeosallistumistakin. Herää kuitenkin kysymys, kuinka pysyvästi he tulevat puolueessa toimimaan ja kuinka kauan perusasioiden hallitsemiseen menee?)

Toisaalta kun uutta politisoitumista tarkastelee uuden syntymisen näkökulmasta, näyttäytyvät puolueet pysähtyneisyyden linnakkeilta, jotka itsessään estävät yhteiskunnallista muutosta. Uuden liikkeen tärkein resurssi ovatkin mobilisoituvat ihmiset itsessään. Uusi liike tarjoaa toiminnallisen vaihtoehdon kasautuneelle turhautumiselle sekä voimattomuuden tunteelle. Itse tekemisen kulttuuri on uusissa liikkeissä aina voimakasta.

Monia pyöriä uudet liikkeet tietysti keksivät uudelleen, johtuen niissä vallitsevasta tietystä historiattomuudesta. Kuitenkin samalla uudet liikkeet nostavat esiin uutta kapinallista subjektiivisuutta, joka määrittelee itsenäisesti yhteiskunnallisia kysymyksiä kaavallisia totuuksia kumartelematta. Vanhan työväenliikkeen kriisiydyttyä esimerkiksi ympäristöliike ja feministinen naisliike ovat hyviä esimerkkejä tunnetuista liikkeistä, jotka ovat pakottaneet yhteiskunnan avautumaan radikaalisti uusille kysymyksenasetteluille.

Tällaisten poliittisten tekojen vaikutukset eivät näy välittömästi institutionaalisina reformeina, vaikka ne ennakoivatkin niitä vääjäämättömästi. Pikemminkin ne muuttavat ihmisiä subjektiivisesti ja perusteellisesti.

Monien liikeaktivistien kohdalla aktiivisin toiminnallisuus liikkeissä kanavoituu pitemmän päälle toiminnaksi joillain muilla yhteiskunnan kentillä. Osa jatkaa arkielämän vaihtoehtoisten verkostojen rakentamista, osa menee puoluepolitiikkaan, osa alkaa vaikuttaa muissa yhteiskunnallisissa instituutioissa, osa radikalisoituu, osa kyynistyy ja jotkut ajautuvat rappiolle. Osa jatkaa autonomisten liikeorganisaatioiden rakentamista. Joskus vallankumouksellinen subjektiivisuus kasvaa myös virhearviointien ja erehdysten kautta.

Siis vaikka “uutuus” on osin harhaa, on se osin myös totta ja tulee vaikuttamaan huomattavan ihmismäärän tulevaisuuteen peruuttamattomasti.

* * *

Liikkeet voivat tietenkin olla myös luonteeltaan reaktiivisia, mikä tarkoittaa, että luovan vastarinnan sijaan ne nojaavat idealisoituihin ja nostalgisoituihin muistikuviin ja pyrkivät näin palauttamaan jo menetetyn poliittisen vallan. Maahanmuuttokriittisellä liikkeellä ja perussuomalaisten vaalivoitolla on mitä ilmeisimmin tällainen viitekehys. Ehkä jo lähiaikoina näemme, kuinka puolue menettää kasvonsa maahanmuuttokriittisen liikkeen edessä, eikä kykene lunastamaan lupauksiaan, joita se on antanut lähinnä netin keskustelufoorumien välityksellä politisoituneille liikkeen jäsenille.

On syytä korostaa, että tämä voi myös johtaa liikkeen vahvistumiseen eräänlaisen kasvukokemuksen kautta. Mitenkään välttämättä liike ei kriisiydy, vaikka sekin on mahdollista, vaan se voi myös muuttua yhä uhkaavammaksi voimaksi.

Tämänkertaisen teemanumeromme lukija huomaa pikaisesti, että osa jutuistamme käsittelee kulttuuria ja ehkä kysyy, mitä tekemistä tällä on liikkeiden kanssa. Paljonkin, sillä elinvoimaiset liikkeet ilmenevät aina myös kulttuurisina liikkeinä. Vanhassa työväenliikkeessä tämä ilmeni puoluesidonnaisena järjestötoimintana, joka kattoi elämänalueita teatterista ja urheilusta opiskeluun ja erilaiseen kerhotoimintaan. Omien elinten luomisen lisäksi kamppailtiin kansallisten elinten hallinnasta. Uusissa liikkeissä puoluesidonnaisuus on useimmiten katkennut, ja kulttuurinen suhde rakentuu erilaisiin ala- ja vastakulttuureihin sekä kokeellisen taiteen ja tieteen ryhmiin. Tässä on myös niiden vahvuus suhteessa uuden subjektiivisuuden luomiseen.

Mutta jos “uuden ihmisen” luominen on olennainen osa liikkeen määritelmää, niin onko “konservatiivinen liike” itse asiassa käsitteellinen mahdottomuus? Esimerkiksi perussuomalaisia lähellä oleva maahanmuuttokriittinen liikehän viittaa pikemminkin menneisyyteen, ja vieläpä kuviteltuun menneisyyteen, eikä mihinkään uuteen. Liike on selvästi siis reaktiivinen. Kuitenkin samalla liike esittäytyy tradition jatkajana ja itse asiassa tarjoaa uutena menneisyyttä puhdistettuna sitä varjostaneista ristiriidoista sekä vaivanneista vitsauksista.

Viittaamalla menneisyyteen “konservatiivinen liike” tosiasiassa luo jotain sellaista mitä aiemmin ei ole ollut – siis luo uutta. Kuviteltu kansallisen yhtenäisyyden menneisyys ei kuitenkaan transformoidu todelliseksi kansalliseksi yhtenäisyydeksi nykyhetkessä – ei ainakaan ilman totalitaristisia ratkaisuja. Niinpä uusi jää tässä aina utopiaksi, joka alleviivaa puutetta ja tuottaa katkeruutta sen sijaan, että se toimisi elävöittävänä muutosvoimana ja tuottaisi toimintaa.

Suurilla kertomuksilla ja myyteillä on joka tapauksessa mobilisoivaa voimaa. Liikkeiden vahvuus voi olla siinä, että muuttaessaan maailmaa ja luodessaan omia suuria kertomuksiaan ne eivät viittaa alkuperään – maahan ja vereen – vaan suurten kertomusten ja tapahtumien tuottamiseen tässä ja nyt. Ne ovat myös pääsääntöisesti kyseenalaistaneet identifikaatiot kansaan tai valtioon ja avanneet tietä ihmisten moneudelle – hyvinkin samansuuntaisesti kuin ympäri Välimerta kiertävän arabivallankumouksen sekulaarit voimat tällä hetkellä.

Tässä uusien liikkeiden kohtalo on sidottu eurooppalaiseen poliittiseen tilaan ja sen alituisesti ajankohtaiseen ja edelleen avoimeen integraatioprosessiin. Kuten tiedämme, Euroopan integraatio perustuu tragedian eli maailmansotien välttämiseen. Voiko tragedian välttäminen sinänsä olla suuren kertomuksen perusta? Ehkä ei, mutta tragediasta ja kärsimyksestä voi kuitenkin syntyä jotain uutta – uutta subjektiivisuutta ja yhteisyyttä. Siis jotain muuta kuin vain keinoja, joilla hillitä pahimpia ongelmia kansallisvaltioiden liittona (eikä aidosti federalistisena projektina). Liikkeet rakentuvat aina jollekin kokemukselle “negatiivisesta”.

Mielenkiintoinen kysymys on myös se, ovatko kansallistuntoiset voimat, joilla ei ole itsemääräämisoikeutta, valmiita siirtymään kansallisvaltioiden jälkeiseen tilaan, eli luopumaan kansallisvaltiosta, jota ne eivät ole koskaan saavuttaneet? Toisaalta voidaan kysyä, miten Eurooppaan avautuvat liikkeet onnistuisivat rikkomaan saamansa elitistisen leiman ja puhuttelemaan eurooppalaista rahvasta, jonka kokemus Euroopasta on ymmärrettävästi, varsinkin Suomen kaltaisissa pienissä talouksissa, lähes puhtaasti negatiivinen.

Kysykäämme siis, millaisia kertomuksia uudesta eurooppalaisesta ihmisestä ei-konservatiiviset liikkeet tuottavat? Ovatko sopivia määreitä nämä: solidaarinen, post-kansallisvaltiollinen, sekarotuinen, sekularistinen, materiaalisesti kohtuullinen, kulttuurisesti yltäkylläinen, yhteistoiminnallinen?

* * *

Älkäämme liikkeistä puhuessamme unohtako nykypäivän merkittävintä ja eniten maailmaa muuttavaa liikehdintää eli demokratialiikkeitä Pohjois-Afrikasta Lähi-itään ja Kurdistaniin. Mitä vasemmistoon tulee, sillä on kiistatta ongelmia löytää selkeitä ja perusteltuja suhtautumistapoja tähän liikehdintään. Yksi syy on se, että nämä liikkeet eivät ole kumouksellisia sosialistisessa mielessä vaan ne vaativat perustuslaillisia uudistuksia demokraattisten oikeuksien ja vapauksien puolesta. Siis demokratiaa liberaalissa merkityksessä.

Työväenliikkeen historiasta on kuitenkin muistettava, ettei liberaaleja uudistuksia vastaan ole sinänsä syytä asettua, vaan on ymmärrettävä niiden merkitys kumouksellisten prosessien eteenpäin viemisessä (eräänlainen ikuinen siirtymä “helmikuun vallankumouksesta” “lokakuun vallankumoukseen”). Suoraa tietä tyranniasta sosialismiin ei ole. Toisaalta ei tule laittaa yhtäläisyysmerkkejä kahden erilaisen historiallisen tilanteen välille – jo islamilaisuuden voimakas läsnäolo tekee poliittisesta kentästä ainutlaatuisen. Kapina ilmentää myös leimallisesti koulutetun väestön ja nuorison tyytymättömyyttä tulevaisuuden mahdollisuuksiaan kohtaan. Kyse on niin ikään Euroopan rajavyöhykkeestä, jolle on jo pitkään kasautunut uusien siirtolaisliikkeiden virta ja tähän liittyviä jännitteitä.

Mielenkiintoinen on myös Gaddafin hahmo antikolonialistina – toinen keskeinen syy vasemmiston vaikeuksiin löytää johdonmukaista tulkintaa Pohjois-Afrikan demokratialiikkeestä. Onko vasemmistolla kykyä luopua tästä käsityksestään vaikka sille kiistatta löytyy myös historiallisia perusteita, onhan Gaddafi tukenut materiaalisesti eräitä eurooppalaisiakin antikolonialistisia suuntautuksia?

Kolmanneksi vasemmisto on toki aiheellisen kriittinen suhtautumisessaan länsimaiden haluun tukea demokratialiikkeitä ja vastustaa sotilaallisesti mm. Gaddafin valtaa. On toki ilmeistä, että länsimaiden toimintaan liittyy tekopyhyyttä ja oman edun tavoittelua.

Liberaalin vallankumouksen pitäminen myönteisenä edistysaskeleena ei tarkoita messiaanisen toivon asettamista pelastavaan proletaariseen subjektiin (jota tuskin tulee). Joka tapauksessa meille ei tule mieleenkään kritisoida pohjoisafrikkalaisia liberaalidemokraattisesta vallankumouksesta! Enemminkin haluaisimme nähdä siirtoja eteenpäin. Esimerkkiä voisi hakea siitä vuoropuhelusta, joka on käynnistynyt nopeasti erinäisten eteläeurooppalaisten liikkeiden ja Pohjois-Afrikan demokratialiikkeen välillä.

* * *

Vanhan vitsin mukaan kaksi vasemmistolaista samassa suljettussa huoneessa splittaa viidessätoista minuutissa ja perustaa kolme kilpailevaa koulukuntaa. Onko ainoa tie lisääntymiseen jatkuva jakautuminen?

David Harvey on ehdottanut kiinnostavasti, että suuret yhteiskunnalliset muutokset tulisi ymmärtää ja organisoida useiksi rinnakkaiksi vallankumouksiksi, yhteisvallankumoukseksi. Argumenttinsa Harvey perustaa feodalismin ja kapitalismin välistä siirtymää koskevaan näkemykseen, jonka mukaan murrosta ei voi palauttaa mihinkään yhteen kumoukselliseen prosessiin, vaan se tulee ymmärtää seitsemän rinnakkaisen prosessin tulokseksi. Nämä muutokset koskevat tuotantovälineitä, vaihtoa ja kulutusta, yhteiskunnallisia suhteita, maailmankuvaa, työprosesseja, instituutioita ja arkielämän järjestystä.

On selvää, ettei tällainen kokonaisvaltainen muutos ole minkään puolueen tai liikkeen toteutettavissa. Tarvitaan monia rinnakkaisia yhteiskunnallisia voimanponnistuksia. Voimme kuitenkin ehdottaa eri prosesseille yhteistä ymmärrystä muutoksen suunnasta. Tässä suhteessa ehkä ilahduttavin – kaikessa yksinkertaisuudessaan – muutos, joka läpäisee tänään niin uudet liikkeet kuin vasemmistopuolueetkin, on uudelleen voimistunut kapitalismin vastainen keskustelu ja kapitalismianalyysi. On mitä ilmeisimmin syntymässä laaja-alainen kapitalismille todellista vaihtoehtoa hakeva yhteiskunnallinen rintama, joka on asettamassa haasteen elämänmuodon muutoksesta, joka koskettaa niin arkielämää, teknologioita ja työtä kuin instituutioita ja valtasuhteitakin.

Asian toteaminen voi tuntuu turhankin simppeliltä, mutta on muistettava, ettei ole kauaakaan siitä kun puolueet tuntuivat hylkäävän koko kapitalismikritiikin (lukuunottamatta joitain historiallisia perinneseuroja, jotka kärsivät puolestaan muista uskottavuusongelmista) samalla kun liikkeet tuntuivat keskittyvän vain hyväntahtoisten eettisten elämäntapavalintojen promoamiseen.

Tänään läpi liikkeiden ja vasemmistopuolueiden kapitalismista puhutaan jälleen avoimesti ongelmana – joka on ratkaistava solidaarisen, yhteistoiminnallisen sekä materiaalisesti turvatun ja kulttuurisesti vapaamielisen talous- ja yhteiskuntajärjestelmän hyväksi.