Toimitus
Globaali talouskriisi on jatkunut jo yli vuoden aiheuttaen vakavia yhteiskunnallisia ongelmia, kuten työttömyyttä, inhimillistä hätää ja konkursseja. Yhteiskuntien kestokyky on koetuksella, ja merkittävät elvytyspaketit ovat olleet pikemminkin tekohengitystä kuin piristysruiske. Olemme Megafonissa aiemminkin viitanneet talouskriisiin. Se on jäsentänyt monia ajatuksiamme, vaikka kyse ei olisi varsinaisesti kriisianalyysista ollutkaan. Nyt on tullut aika kriisiaiheiselle teemanumerolle.
Tässä numerossa käsittelemme näitä kysymyksiä marxilaisten kriisiteorioiden kautta. Korostamme erityisesti voiton suhdeluvun laskun tendenssiä, teoriaa, jonka mukaan pääoman kasautumisprosessin suurin este on kasautuminen itse. Kapitalistisia yhteiskuntia eteenpäin vievä voima on lisäarvon tavoittelu. Sen vuoksi tuotannon tehokkuutta on jatkuvasti kasvatettava ja tuotantovoimien tuottoastetta kehitettävä. Samalla ongelmana on, että kapitalistin on kyettävä realisoimaan lisäarvo markkinoilla, siis saamaan tuotteet myydyksi, tai uusi arvonlisäysprosessi jää aloittamatta. Työvoima tulee kaiken aikaa tuottavammaksi, ja elävää työtä korvataan suuremmalla määrällä koneita. Lisäarvo lisääntyy hitaammin kuin tuotannon tehostuminen, minkä seurauksena voiton suhdeluku laskee tendenssinomaisesti. Akkumulaatiokriisiä korostavan teorian tarkoituksena ei ole väittää, ettei kapitalismilla olisi muita tendenssejä kuin voiton suhdeluvun lasku. Jos muita tendenssejä ei olisi, kapitalismi olisi jo kaatunut. Teoria kuitenkin väittää, että voiton suhdeluvun lasku on kapitalismin keskeinen tendenssi.
Tällaisen puhtaasti negatiivisen kapitalismitulkinnan ongelmana, kuten tässä numerossa korostamme, on se, että kapitalismin vääjäämättömän romahduksen painottaminen unohtaa helposti poliittisen toiminnan vaikutuksen. Globaalia talouskriisiä tulisikin pitää merkittävän taantuman lisäksi kamppailun hetkenä. Voiton suhdeluvun laskutendenssin korostamiselle vastakkainen näkemys on käsittää talouskriisi luokkataistelun seuraukseksi. Se, että talouskriisi lähti liikkeelle pankkikriisistä, jonka oireet havaittiin ensimmäisenä Yhdysvaltojen asuntomarkkinoilla, kuitenkin vesittää tällaisen näkemyksen painoarvoa.
Luokkataistelun keskeisyyden – puhumattakaan työstä kieltäytymisestä ja bilettelystä – korostaminen on houkuttelevaa, mutta tosiasioiden valossa on vaikeaa pitää sitä nykyisen talouskriisin keskeisenä syynä. Kirjoitamme tässä numerossa kriisiolosuhteiden tehdasvaltauksista Euroopassa, mutta niitäkään olisi tuskin toteutettu ilman kriisiä. Kyse on siis tietyllä tavalla reaktiivisesta toiminnasta – yhtään väheksymättä sen positiivisuutta.
Toisin sanottuna vastakkain on kaksi käsitystä: objektivistinen ja subjektivistinen käsitys kapitalismin kriisistä. Emme usko, että kumpikaan lähtökohdista on täysin oikea tai väärä. Emme myöskään usko, että lähtökohdat täysin poissulkevat toisensa. Ehkä oikea tapa edetä on pitää voiton suhdeluvun laskun tendenssiä ennen kaikkea analyysin lähtökohtana, ei tuloksena, ja pitää samalla mielessä subjektivistisen näkökulman opetukset poliittisen toiminnan ja organisoitumisen olennaisesta vaikutuksesta kapitalistisiin suhteisiin. Jos tämä on kommunistisen position keskustalaisuutta, niin olkoon sitten.
Keskustalaisuudella – sanan positiivisessa merkityksessä – tarkoitamme myös avoimuutta erilaisia suuntauksia kohtaan. Tässä numerossa julkaisemme esimerkiksi humanistimarxilaiseksi itsensä määrittelevän Andrew Klimanin haastattelun. Vaikka perimässämme onkin paljon antihumanismin geenejä, voimme tietysti oppia humanistilta siinä missä Leniniltäkin. Kliman on keskeinen marxilainen kriisikommentaattori, jonka talousteoreettiset näkemykset ansaitsevat huomiota.
Myös yliopistoliikehdinnässä tapahtuneet poliittiset muutokset on syytä nostaa tässä esiin, vaikka niiden suhde kriisiin on etäisempi. Ensinnäkin myös Helsingin Opiskelijatoiminta on ollut keskeisesti organisoimassa syksyn asuntopoliittista toimintaa. Opiskelijat ovat näin osoittaneet, että yliopistoliikehdinnässä ei ole kyse vain uudesta yliopistolaista, vaan yliopistolaisten intressit ovat samansuuntaisia muiden toimentulon epävarmuutta kokevien yhteiskunnallisten ryhmien kanssa. Toiseksi on viitattava ilolla viimeaikaisiin ylioppilaskuntavaaleihin, joissa vasemmistolaiset ryhmät menestyivät yleisesti ottaen hyvin. Yleistulokseksi näyttäisi jäävän, että nimenomaan poliittisesti sitoutunut opiskelijaradikalismi on tänään nosteessa. Voitolla on kytkös yliopistokamppailuihin. Toiminta vapaan yliopiston puolesta palkittiin nyt laajana kannatuspohjana. Voiton kautta rakentunut suhde ylioppilaskuntien edustukselliseen politiikkaan johtaa toivottavasti yhä vain voimakkaampaan ja pitkäjänteisempään protestointiin autonomisen liikehdinnän avaamien kysymyksenasettelujen tiimoilta.
Ylioppilaskuntavaalien jälkipyykit ovat tuottaneet myös harvinaisen herkullista poliittista draamaa. Jyväskylän vihreän vasemmiston vaalivoittoon tuskastunut kokoomuslainen purki tuntojaan avoimessa FaceBook-ryhmässä ja nimitti yliopistoaan ”vihreiden vassaripaskojen hautausmaaksi”. Pilkka osui vain omaan nilkkaan – eikä edes vain omaan, vaan koko oikeiston. Vuorokauden kuluttua FB:iin perustetussa ryhmässä Vihreä vassaripaska oli useita satoja osallistujia. Vihreä vassaripaska -käsite yleistyi vauhdilla. Muutamaa päivää myöhemmin heitä oli jo toistatuhatta ja ryhmän keskustelu oli riehakasta stigman nurinkääntelyä. Tänään ryhmä käsittää pitkälti yli 2000 jäsentä. Mitätöinti kääntyi kollektiiviseksi ylpeydentunnoksi. Paskempi homma oikeistolle.
Sen myöntäminen, että uuden poliittisen tilanteen tuottamiseksi tarvitaan ulkoparlamentaarisen toiminnan lisäksi vasemmistolaista puoluetoimintaa, tarkoittaa kenties myös tarvetta pohtia, mitä sosialismi voi tarkoittaa tänään. Sillä onko mahdollista olla viittaamatta asioihin, joita ennen muinoin oli tapana kutsua sosialismiksi, jos kerran puhutaan valtion toimista talouskriisin ratkaisemiseksi? Onko sosialismille kuitenkaan olemassa enää mitään positiivista määritelmää? Ainakaan se, että valtio ostaa osuuksia jonkin teollisuudenalan yhtiöstä, ei vielä ole sosialismia. ”Sosialismi, joka oli näyttäytynyt maailmanhistoriassa suurena tragediana, palaa nyt kevyenä kuplettina tai farssina”, kuten kirjoitimme syksyllä 2008 (”Taloudellisia käsikirjoituksia kriisin keskeltä”).
Tässä numerossa viittaamme Venezuelaan eräänä mahdollisuutena puhua sosialismista positiivisesti – täysin tietoisena chávezilais-bolivarilaisen kokeilun ongelmista. Jos sosialismi ei tänä päivänä tarkoita reaalisosialismin hierarkiaa, jäykkyyttä, ideologista puhtautta ja vapauden puutetta, niin mitä se sitten voi tarkoittaa? Ongelmia tulee heti esiin vähintään kaksi. Yhtäältä ollaan väistämättä ongelmissa, jos sosialismi määritellään vain arvojen – oikeudenmukaisuus, solidaarisuus, tasa-arvo ja niin edelleen – perusteella eikä konkreettisten instituutioiden kautta. Kyseiset arvothan jakavat ainakin jossain merkityksessä käytännössä kaikki. Toisaalta on harhaluulo pitää sosialistisen valtion instituutioiden kokoonpanoa jotenkin perustavanlaatuisesti eri koosteisena kuin kapitalististen valtioiden, sillä sosialistisella valtiolla on yhtä lailla kansanedustuslaitos, oikeuslaitos, armeija, poliisivoimat ja niin edelleen, vaikkei niiden luonne täysin sama olisikaan. Yhden luokan valta on tässä mielessä aina samanlaista kuin sen vihollisen valta, joten sosialistisen valtion keskeisen määritelmän on oltava se, minkä luokan puolesta ja mitä luokkaa vastaan valtiollista valtaa harjoitetaan.
Tämä ei toki tarkoita, että sosialististen instituutioiden rakennetta ja rakentamisprosessia määrittävä arvoperusta olisi merkityksetön asia. Tämän osoittaa myös Venezuela ja sen pyrkimys kehittää vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa nykyaikana – sävytettynä ekologisen kestävyyden tavoitteella. Chávezilaisten perustamat paikallisdemokraattiset elimet ovat tasa-arvon ja osallistumisen luomista tavalla, jonka tulee olla osa 21. vuosisadan sosialismia, jotta sillä voisi olla positiivinen määritelmä. Vastaavasti nykyaikaisen sosialismin on sisällettävä vapaata tietoa ja vertaisverkostojen toimintamallia koskevia lähtökohtia. Kolmantena seikkana mainittakoon työläisten itsehallinnon tai ”yhteishallinnon” (yhdessä valtion kanssa) olemuksellinen rooli sosialismissa. Missään nimessä tämä lyhyt listaus ei ole tyhjentävä.
1 comment
[…] Pääkirjoitus: Megafoni keskustalaisuuden tiellä […]
Leave a Comment