Pääkirjoitus: Megafonin yksi askel oikealle

Edellinen numeromme oli omistettu vasemmistolle – ja vasemmiston kriisille. Kriisin syiksi määritimme esimerkiksi luokka-analyysin hylkäämisen, talouspoliittisen osaamisen puutteen, keskittymisen abstrakteihin arvoihin materiaalisten etujen kustannuksella, politiikan pelkistämisen parlamentarismiksi, oman ympäristöpoliittisen linjan puutteen sekä eritoten sen, että puoluevasemmiston suhde yhteiskunnallisiin liikkeisiin on katkennut. Lisäksi voimme nimetä vielä yhden syyn nimittäin politiikan käsittämisen pelkästään hallinnoinniksi, yhteisten asioiden hoitamiseksi. Konsensuspolitiikan ja positiivisten vibojen nimissä on unohdettu, että politiikassa on kysymys myös, ja ennen kaikkea, konfliktista. On aika siirtyä vasemmiston kriisin märehtimisestä tutkimaan vihollista.

Se, että vasemmisto on keskittynyt tekemään arvopolitiikkaa, ei ole estänyt oikeistoa tekemästä kaiken aikaa julkeampaa ja häpeilemättömämpää luokkapolitiikkaa. Suomen viimeistään 1990-luvun laman aikana vallannut oikeistohegemonia on tarkoittanut valtavaa tulonsiirtoa rikkaille ja viime kädessä kansainväliselle suurpääomalle. Oikeistolaisen politiikan päämääränä on ollut yhteiskunnallisen varallisuuden ja materiaalisten resurssien uudelleenjako.

Pohjoismaihin globaalin pääoman vaikutukset tulivat noin vuosikymmenen viiveellä. Vaikka toisen maailmansodan jälleenrakennuksen tuottama talouskasvu ja keynesiläisyys kaluttiinkin loppuun jo 1970-luvun alkuun mennessä, pääomamarkkinat vapautettiin Suomessa vasta 1980-luvulla. Ahon ja Lipposen hallitukset aloittivat hyvinvointivaltion institutionaalisen purkamisen 1990-luvulla, mistä lähtien sosiaalidemokraattien suurimmat ongelmat ovatkin liittyneet uskottavuuteen. Purkamista ovat jatkaneet uskollisesti Vanhasen ykkönen ja kakkonen, eikä hyvinvointivaltion kehitys seuraavankaan hallituskauden aikana näytä lupaavalta. Ennemminkin olisi aika uudelle versiolle värssystä “Maksamme velkaa”.

Pienissä vientivetoisissa maissa, kuten Suomessa, globaalin pääoman vastustaminen perinteisen sosiaalidemokratian tai vasemmiston voimin on osoittautumassa mahdottomuudeksi. Markkinoiden vapauttamisen vuoksi valtio, pankit ja yritykset ovat kiinnostuneita ainoastaan voitoista ja hintojen nousun hidastamisesta. Inflaation hillitsemiseksi valtioiden tulisi jatkuvasti leikata kuluja sekä nostaa veroja, pankkien nostaa korkoja sekä työnantajien laskea palkkoja, jotta liian suuri kierrossa oleva raha ei pääsisi nostamaan hintoja. Suomessa tämä inflaatiopolitiikka on tarkoittanut parempaa kilpailukykyä, alhaisten verojen houkuttelemia pääomasijoituksia, pankkien korkeamman likviditeetin mahdollistamia investointeja, entistä suurempien yritysvoittojen tuomia verotuloja jne.

Viimeistään Ruotsin vaalit osoittavat, että hyvinvointivaltion kuten myös perinteisen vasemmiston ongelmat ovat kansainvälisiä. Vasemmiston ongelma on, ettei se ole viime vuosikymmenten aikana kyennyt esittämään uskottavaa vaihtoehtoa inflaatiopolitiikalle. Hyvinvointivaltio syntyi kompromissina, eivätkä kompromissit ole välttämättä ikuisia. On edelleen avoin kysymys, miten rahoitus “hyvinvointiin” 2010-luvulla järjestetään – eikä tämä ole ainoa ongelma. Pääoman on annettu kasvaa niin suureksi, etteivät edes Yhdysvallat, Kiina ja EU kykene sitä yksinään hallitsemaan, joten miten globaalin pääoman vastustaminen voisi onnistua pelkästään kansallisten rajojen sisällä?

Ruotsin oikeisto uusi hallitusmandaattinsa ensimmäistä kertaa sitten 1930-luvun. Vaa’ankieliasemasta kamppailevat ruotsidemokraatit ja vihreät. Konservatiivisen oikeiston nousu on myös Suomen parlamenttivaalien alla ajankohtainen aihe. Tällaisina aikoina populismi suosii äärioikeistoa ja oikeiston suosiolla ratsastavia. Vaaleihin liittyen mediapelissä ovat olleet enimmäkseen esillä perussuomalaisten kannatuksen kohoaminen sekä muiden puolueiden sekalaiset reaktiot: kokoomuksen ja demareiden kahdella raiteella ajavat linjaukset (yhtäältä maahanmuuttokriittisyydellä flirttailu, toisaalta “populismin vastustaminen” ja liberaalit puheenvuorot á la Stubb), kristillisdemokraattien vahva ilmoittautuminen kilpailuun taantumuksellisten äänistä sekä vihreiden jyrkkä ei yhteistyölle perussuomalaisten kanssa.

Vihreiden lisäksi myös Vasemmistoliitto on ollut yhdenmukaisen kriittinen suhtautumisessaan perussuomalaisiin, mutta julkista näkyvyyttä tämä kriittisyys ei ole merkittävästi saanut. Vasemmistoliiton vaaliohjelmassa on kaikkea hyvää, kuten 750 euron perusturva, 10 euron minimipalkka ja pääomaverojen progressio, mutta “työväenpuolue ilman rasismia” ei kerro paljoakaan vasemmistolaisesta talouspoliittisesta vaihtoehdosta. Se ei kerro edes puolueesta joka kamppailee työvoiman rinnalla sen oikeuksien puolesta (oli kyse kansallisesta tai kansainvälisestä työväestä). Kyse on vain monikulttuurisesta asenteesta.

Tämä ei välttämättä olisi ongelma, jos Vasemmistoliitto onnistuisi asettamaan selkeästi minimiehdot hallitukseen osallistumiselle. Näiden ehtojen tarpeellisuudesta puolueessa on luultavasti merkittävä konsensus, sillä vähemmistöön jäävät ne, joiden mielestä oppositio on kaikissa tilanteissa ainoa oikea paikka (joskin toivottavaa olisi, että vähemmistössä olisivat myös ne, jotka pitävät hallitusta ainoana todellisena vallankäytön paikkana ja siksi keskustelevat opportunistisesti vain sinne “pääsystä” oman linjan ja liikkeen päämäärätietoisen rakentamisen sijasta). Millainen on lamaolosuhteissa vasemmistolainen leikkauslista, mitkä kysymykset työlainsäädännössä ovat keskeisiä, onko Vasemmistoliitto valmis samaan hallitukseen perussuomalaisten kanssa jne.? Historiasta ja tutkimuksista tulisi oppia ainakin se, että tällaiset ajat ruokkivat erityisesti kansallismieliselle oikeistolle suotuisaa maaperää.

Varmaa on joka tapauksessa se, että seuraavalla hallituksella on ratkaistavanaan monta kiusallista ongelmaa. Valtiovarainministeriön arvion mukaan valtionvelka kasvaa vuoteen 2014 mennessä yli 100 miljardiin, minkä lisäksi budjetti pysyy tuon ajan alijäämäisenä. Yhdysvaltain ja Euroopan keskuspankkien historiallisen alhaisten ohjauskorkojen todelliset inflaatiovaikutukset alkavat näkyä vasta vuosien kuluttua. Hintatason nousun ehkäisemiseksi keskuspankkien on siis pian nostettava ohjauskorkoja, mikä lisää valtion velkojen vuosittaisia hoitokuluja nopeasti sadoilla miljoonilla. Tämän lisäksi korkojen nousu tuo suuren lisän asuntolainojen lyhennyksiin, mikä saattaa tulla monelle tuoreelle asunnonomistajalle yllätyksenä. Paineita kansantaloudelle aiheuttavat myös kasvavat eläkemaksut suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Lisäksi työntekijöiden määrä kääntyy ensimmäistä kertaa Suomen historiassa laskuun.

Porvarihallitus on keskittynyt veronkevennyksiin ja veropohjan muuttamiseen voitoista ja palkoista kulutukseen ja siis kohti tasaveroa. Leikkauslistat ja veronkorotukset on säästetty seuraavalle hallitukselle. Venyttämällä kansantalouden tasapainottamisen kannalta elintärkeitä päätöksiä jopa useilla vuosilla porvarihallitus on ajanut seuraavaan hallitusohjelmaan yksityistämiset, sosiaalipalveluiden leikkaukset ja veronkorotukset reaalipoliittisina välttämättömyyksinä. Tässä on jälleen osoitus siitä, kuinka oikeistolainen talouspolitiikka ruokkii itse itseään. Ei riitä, että pääomaa palvelevalla talouspolitiikalla aiheutetaan valtavia talouskriisejä. Lisäksi jätetään kansantalouden tasapainottaminen kriisien aikana hamaan tulevaisuuteen, jolloin ollaan saatu naulattua oikeistolainen linja myös seuraavan hallituksen oveen!

Jos vasemmiston poliittinen libido ei ala kohota, on vaikea nähdä, mikä tulevassa vaalikeskustelussa tulisi merkittävästi muuttumaan nykyisestä. Tulemme jatkossakin kuulemaan tuttua ja turvallista “hyvien arvojen” korostamista, demarien tehopyhää vasemmistolaisena esiintymistä, perussuomalaisten sisällötöntä pieruhuumoria sekä kohoavaa omahyväisyyttä siitä, että he ovat “aloittaneet maahanmuuttokeskustelun”.

Jos tilanne on sotkuinen vasemmistolle, niin on se sitä oikeistollekin. Oikeistolla ei ole kansallisesti eikä kansainvälisesti leikkausohjelmien, veronkorotusten, köyhien kyykyttämisen ja tulonsiirtojen duunailun lisäksi minkäänlaista ohjelmallista käsitystä siitä, mitä tälle kaiken aikaa rakenteellisemmaksi kriisiksi muodostuvalle taloudelliselle sekasorrolle tulisi tehdä. Kansantaloudellisten reformien lisäksi kansainvälinen kipulääke on tuttu ja turvallinen: keskuspankit pitävät ohjauskorot minimissä ja valtiot, yritykset ja kotitaloudet ylivelkaantuvat kilpaa. Kuinka monesti velkakupla voidaan kääriä uuteen velkakuplaan?

Vaikka oikeisto on ottanut toinen toistaan hurjempia vaalivoittoja, on uusliberaali doktriini – jolle ei pitänyt olla vaihtoehtoja – alkanut hajaantua ja riitaantua maailmanlaajuisesti. Kilpailu Kiinan markkinakommunismin ja Yhdysvaltain demokratialla hallitun kapitalismin välillä kiihtyy. Sarkozy ja Merkel aiheuttavat sekaannusta Euroopan unionin sisällä, vaikka EU:n neljä suurinta kansantaloutta on oikeiston hallussa. EU valmistautuu kauhunsekaisin tuntein seuraavaan eurokriisiin. Oikeisto on hajaantumassa autoritaarisen kapitalismin puolestapuhujiin, markkinaradikaaleihin, oikeistolais-keskustalaisiin ryhmittymiin ja vihreän kapitalismin kannattajiin. Mikäli oikeiston hajaannus jatkuu, voi nouseva äärioikeisto kaapata vallan.

Suomessakaan ei ole helppoa olla perinteinen oikeistolainen, kun samanaikaisesti pitäisi miellyttää sekä liberaalia kaupunkilaista porvaristoa että vanhoillista siipeä erilaisine nuivine ja fundamentalistisine kantoineen. Toisaalta esimerkiksi kokoomuksessa tämä dualismi on aina ollut puolueen sisäinen; nyt sitä kuitenkin uhkaa poikkeuksellisella tavalla merkittävä ulkoinen kilpailija.

Kasvavasta kannatuksesta huolimatta kuitenkin myös perussuomalaisten tilanne on vaikea: Mitä kompromisseja mahdollinen hallitusvastuu tarkoittaa? Ovatko kannattajat ymmärtäväisiä kompromisseille? Kompromissien priorisointi on vaikeaa – esimerkiksi, mihin myönnytyksiin perussuomalaiset ovat valmiita saadakseen burkakiellon hallitusohjelmaan? Ja mitkä oikeastaan ovat Soinin prioriteettien ja PS:n äärioikeiston prioriteettien erot? Soini on korostanut, etteivät hänen johtamansa puolueen maahanmuuttokriitikot edusta kaikissa asioissa puolueen linjaa, mutta toisaalta mitään muutakaan maahanmuuttopoliittista linjaa perussuomalaisilla ei ole.

Hieman riippuen tulevan hallituskoalition painotuksista seuraavan hallituksen asialistalla tulee leikkausten lisäksi olemaan todennäköisesti myös joukko avauksia uusien tulonlähteiden löytämiseksi: koulutuksen maksullisuus (lukukausimaksut yliopistoissa), koulutusmarkkinoiden avaaminen (á la Ruotsi), vihreä kapitalismi ja yhteisötalous eli julkisen talouden tehtävien siirtäminen kolmannelle sektorille sekä yhteiskunnallisille yrityksille – unohtamatta myöskään muita yrittäjyysohjelmia kaikissa muodoissaan. Jokainen siirto tarkoittaa sekä uusia proletarisaation että eriarvoistamisen muotoja. Samalla yleinen turhautuminen politiikkaan ei liene mikään ihme, kun ottaa huomioon, että konkreettisen ja materiaalisen poliittisen kamppailun sijaan keskustellaan mielikuvista ja semiotiikasta, vailla yhteyttä asiasisältöihin. Tosin on myös selvää, ettei “tyylin” ja “asian” ero ei ole mitenkään selvä. Kiistatta myös poliittisen ilmaisemisen tavat ovat osa politiikan sisältöä.

Tähän tilanteeseen ovat syyllisiä kaikki osapuolet poliitikoista tiedotusvälineisiin ja “kansaan”. Merkittävä osa poliitikoista ja puolueista lähtee mainostoimistoineen alkeellisten mielikuvien luomisen tielle, koska se tuottaa oletetusti paremman vaalituloksen. Tiedotusvälineet lähtevät tälle tielle, koska se edistää niiden myyntiä ja koska tiedotusvälineiden omistajia tuskin kriittinen keskustelu kiinnostaa. (Surkuhupaisaa tässä on se, että Aamulehdestä Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajaksi siirtynyt Matti Apunen vaati tannoin toimittajien eikä tiedotusvälineiden omistajien puoluekytkösten paljastamista.) Mutta oma vastuunsa tässä konsensuksesta on kansallakin, josta huomattavaan osaan tehoavat hyvin puolueiden mainostoimistojen kehittämät mielikuvat. BB-journalismi ja mukavuudenhalu tulevat viemään voiton.

Väitämmekö siis ylemmyydentuntoisesti, että “kansa on tyhmää”? Emme, mutta olisi väärin olla korostamatta ihmisten omaa vastuuta. Yksipuolinen poliitikkojen ja median syyttäminen on hyvin helppoa. Sellaisten syytösten taustalla ei ole mitään yleviä tarkoitusperiä. Millainen kansa, sellaiset puoluejohtajat, voisi kärjistää. Ne, jotka olivat riittävän typeriä uskoakseen vuoden 2007 vaaleissa Kokoomuksen lupauksia “tasa-arvotuposta”, saivat mitä ansaitsivat.

Tämä on toki vain yksi puoli asiasta. Olisiko aika palauttaa mieleen aktiivisen vieraantumisen käsite? Kun politiikka on paskaa, niin miksei sen sijaan katsella urheilua ja viihdeohjelmia? Netissä provosointiin ja loputtomaan postmoderniin ironiaan päätyminen on tietyllä tavalla looginen, joskin nihilistinen ratkaisu vailla tahdon osoitusta. Megafoni-verkkolehden eräs tavoite onkin juuri se, että avaisimme omilla keskustelunavauksillamme teitä ulos tästä umpikujasta.

Artikkelien sisällöistä saat parhaan yleiskuvan vilkuilemalla otsikoita ja ingressejä.