Päätöksen ja itsevalorisaation ristiriita
Michael Hardt ja Antonio Negri määrittelivät kirjoissaan Empire (2000) ja Multitude (2004) vuosituhannen vaihteen globaalin tilanteen Imperiumin ja moninaisuuden (väen) vastakkainasettelun kautta. Imperiumi merkitsi muotoutumassa olevaa uutta globaalia suvereniteettia ja moninaisuus kansallisvaltiot ylittävää väestöä, jolla on potentiaali tuottaa itsenäisesti, hallita itseään demokraattisesti ja kumota Imperiumin valta. Hardt ja Negri kirjoittivat Empiren ennen vuosituhanteen vaihdetta. Tuolloin globaalin kaupan ”vapautuminen” ja uusien globaalien instituutioiden muotoutuminen vaikuttivat toteutumassa olevilta kehityskuluilta ja tulevaisuus oli avoin.
Globaalin suvereenisuuden muotoutumisen tiellä on ollut aiemminkin vaikeuksia, kuten vanhaa yhdysvaltalaista unilateralismia muistuttava Irakin sota. Kuitenkin viimeistään nykyinen valtaisa globaali talouskriisi osoittaa, että Imperiumin muotoutumisen tiellä on vakavia esteitä – vaikka olisimmekin optimistisia ja laittaisimme korttimme Obaman – kieltämättä merkittävään – vaalivoittoon ja siihen, että se palauttaisi meidät clintonilaiseen 1990-luvun lopun tilanteeseen. Ensinnäkin Obaman mahdollisuuksiin uskotaan liikaa, minkä ovat havainnollisesti osoittaneet Obamaa vapahtaja Jeesukseen verranneet pilakuvat sekä Obaman voittopuhe Chicagossa. Ongelmia aiheuttaa myös Euroopan jatkuva poliittinen sekasorto.
Hardtin ja Negrin teoksia yhtään väheksymättä on todettava, etteivät ne edenneet pitkälle moninaisuuden harjoittaman demokratian analyysissä tai ennakoinnissa. Itse asiassa pitäisi olla hyvin varauksellinen aikomuksissa kritisoida kirjojen tätä puolta, sillä Hardtilla ja Negrillä oli varmasti tietoisena tarkoituksena kieltäytyä päättämästä moninaisuuden puolesta. Jos tarkoituksena oli rohkaista moninaisuuden itseorganisaation potentiaaleja, eikö silloin olisi ollut väärin sivuuttaa nämä potentiaalit ja tarjota suoria vastauksia? On muistettava, että Hardt ja Negri olivat oikeassa ennakoidessaan vuosituhannen alun merkittävää globaalia liikehdintää (huippukokousprotestit ym.) ja pyrkiessään pikemminkin avaamaan sen mahdollisuuksia kuin poissulkemaan niitä. Niinpä Hardt ja Negri tyytyivät, kieltämättä johdonmukaisesti, analysoimaan Imperiumia ja sen suhdetta globaalin sotaan sekä osoittamaan tiettyjä suuntaviivoja moninaisuuden vaatimuksille: oikeus vapaaseen liikkumiseen, oikeus taattuun toimeentuloon ja oikeus tuotannon sekä sen tulosten haltuunottoon.
Huolimatta perustelluista syistä olla kritiikissä varovainen, on todettava, että loputon moninaisuuden itseorganisaation potentiaalien julistaminen on tie, joka ei tällä hetkellä avaa enää mitään uutta. Se ei avaa mitään uutta varsinkaan siitä syystä, että olosuhteet ovat muuttuneet. Moninaisuuden kykyjen käsittäminen suorastaan rajattomiksi tällä hetkellä olisi melko erikoista ottaen huomioon, että enää ei eletä postfordistisen tuotannon kasvukautta. Tuotannon postmodernisaation aikakaudella oli johdonmukaista julistaa, että tuotannon jatkuva verkostoituminen ja älyllistyminen osoittavat tuottavan moninaisuuden pystyvän tekemään päätöksiä myös poliittisesti, samalla kun politiikan ja tuotannon rajat katoavat.
Mutta ovatko tuotannon ja politiikan rajat todella katoamassa? Globaali talouskriisi on osoittanut, että on olemassa laaja hyväksyntä käsitykselle, jonka mukaan sittenkin tarvitaan valtiojohtoista, suunniteltua taloutta, tietyllä ekologisella vivahteella. Politiikan tehtävä on tällöin siis hallita taloutta, asettaa rajoja finanssisektorin toiminnalle sekä tuotannon ”vapaalle” organisoitumiselle. Tässä käsityksessä politiikan ja tuotannon rajan katoaminen ei ole toteutunut vaan päinvastoin raja korostuu entisestään, koska ei enää ole olemassa uusia alueita tai aloja (paitsi joitain hyvin marginaalisia), joille markkinat voisivat laajentua. Ja kapitalismi tarvitsee laajentumista. Kapitalismilla ei kuitenkaan enää ole ulkopuolta, toisin kuin politiikalla.1
Ennakoitaessa tulevia vastakkainasetteluita on siis palattava Hardtin ja Negrin ”päätökseen” olla päättämättä moninaisuuden puolesta.
Moninaisuus ja päätös
Teoksessaan Multitude Hardt ja Negri kritisoivat poliittisen teorian perinnettä siitä, että se näyttää nojaavan periaatteeseen, jonka mukaan vain ”yksi” voi hallita, olkoon se sitten monarkki, valtio, kansa tai puolue. Tässä kontekstissa demokratia voidaan käsittää monien tai kaikkien vallaksi, mutta vain jos ne ovat yhdistyneet ”kansaksi”. Vain yksi voi päättää ja hallita, ja ilman suvereniteettia ei ole politiikkaa. Vaihtoehdot ovat siis suvereniteetti tai anarkia.2
Moninaisuus ei voi olla suvereeni, koska sitä ei voi redusoida ykseydeksi. Negri ja Hardt korostavat ”vallan dualismia” tarkoittaen, että suvereenin vallalla on kaksi puolta. Se koostuu suhteesta hallitsijoiden ja hallittujen välillä: suojelusta ja tottelevaisuudesta, oikeuksista ja velvollisuuksista. Vallan dualismi ei ole ainoastaan suhde vaan se on myös jatkuva kiista. Esimerkkinä tästä Negri ja Hardtin mainitsevat ”riistettyjen” työläisten välttämättömyyden kapitalismille tai koko väestön tarpeellisuuden Imperiumille tuottajina sekä kuluttajina.3
Negri ja Hardt kuitenkin kieltäytyvät valinnasta anarkian ja suvereniteetin välillä, koska moninaisuuden vallan toiminta on jotain niiden välillä. Ei ole ainoastaan niin, että yhden ei ole välttämätöntä määrätä, vaan niin, että yksi ei koskaan määrää. Hardt ja Negri esittävät vertailukohdan neurobiologiasta: mieli ja keho ovat saman substanssin attribuutteja ja toimivat jatkuvasti yhdessä järjen, halun, mielikuvituksen ja tunteiden tuotannossa. Aivot eivät toimi keskitetyn älykkyysmallin mukaisesti. Ajattelu voidaan käsittää pikemminkin kemiallisena tapahtumana tai biljoonien neuronien koordinaationa. Päätöstä ei tee aivoissa mikään ”yksi”, vaan pikemminkin parvi, moninaisuus joka toimii liitossa. Ihmiskeho siis itsessään on moninaisuus.4
Negri ja Hardt painottavat vastaavankaltaista toimintaa myös informaatioteknologisilla, verkostomaisilla tuotannonaloilla, joiden piirteitä muut tuotannonalat jakavat entistä enemmän. Esimerkkinä toimii myös ”open source -liike”. Kun koodi on avoin, jokainen voi nähdä sen ja parantaa sitä. Moninaisuuden demokratia on siis ikään kuin ”open source -yhteiskunta”. Nämä esimerkit eivät voi olla muistuttamatta lukijaa ns. Wiki-puolueesta, jonka tarkoituksena on ”kehittää uudenlaista poliittista yhteistoimintaa” – siis jonka poliittinen ”linja” on vain tietyn päätöksentekometodin edistämistä. Tässä ollaan jo melko lähellä ”vapaata keskustelua edistävää” liberalismia tai habermasilaisuutta.
Negrin ja Hardtin käsityksen mukaan moninaisuuden demokratiassa ei toteudu suojelun ja tottelevaisuuden dualismi. Moninaisuuden päätöksentekokyky kumoaa perinteisen velvollisuussuhteen, jossa velvollisuus totella on kaikkia lakeja edeltävä perusta. Moninaisuuden demokratiassa keskeistä on oikeus olla tottelematon, ja sen konstituutio perustuu jatkuvaan legitiimin tottelemattomuuden mahdollisuuteen. Kun hallitsijan ja hallittujen suhteen balanssi kääntyy hallittujen puolelle, kuten Negri ja Hardt väittävät ikään kuin ”väistämättä” tapahtuvan moninaisuuden rajattomien kykyjen vuoksi, suvereenista tulee tarpeeton.5
Hyvin keskeistä Negrin ja Hardtin argumentoinnille moninaisuuden valtavista kapasiteeteista on väite siitä, että raja taloudellisen ja poliittisen välillä on katoamassa. Moninaisuuden yhteinen tuotanto tuottaa yhteiskunnan poliittista organisaatiota. Moninaisuuden taloudellinen tuotanto ei siten ole ainoastaan päätöksenteon malli, vaan siitä tulee, ja se on, päätöksentekoa. Moninaisuus toimii kuin kieli. Kaikkia kielen elementtejä määrittävät niiden erot suhteessa toisiinsa, mutta silti ne toimivat yhdessä. Erityinen ilmaisu ei ole ainoastaan lingvististen elementtien yhdistelmä vaan todellisten merkitysten tuottamista: ilmaisu antaa nimen tapahtumalle. Päätös tulee moninaisuudesta tavalla, joka antaa merkityksen kokonaisuudelle ja nimen tapahtumalle.6
Vastaavalla tavalla nimeämisen ja päätöksenteon kytköstä korostava kirjoitus on Negrin hyvin filosofinen, jopa vaikeatajuinen ”Kairòs, Alma Venus, Multitudo”.7 Kirjoituksen johdannossa Negri määrittelee ”kairòksen” tietämisen ja nimeämisen hetkeksi, innovaation ja ontologisen luomisen yhteenkietoutumaksi. Postmodernissa tämä ”nuolen irtoaminen jousesta” on absoluuttisen singulaarinen nimeämisen tilanne. Se on käänteentekevä ja avoin hetki ikään kuin tyhjyyden edessä, koska kairòksen hetki erottaa ”tulevan” tulevaisuuden tyhjästä toistosta. Se on tilanne, jossa nimeäminen vastaa tapahtumaa ja rakentaa legitimaatiota yhteisessä. Kairòs on siten päättämistä uuden yhteisestä luomisesta ja sen nimeämisestä.8
Negri korostaa, kuinka vapauttaessaan itsensä suvereniteetin transsendentaalisesta luonteesta poliittinen filosofia joutuu myös muuttamaan tapaansa ymmärtää ”päätös”. Siinä missä aiemmin päätös edusti politiikan ilmeistä merkkiä ja kapina edusti ”vallan ottamisen” matriisia, molemmat on nyt käsitettävä moninaisuuden konstituoimien singulaarisuuksien kautta. Päätös ja kapina eivät ole rationaalisia eivätkä irrationaalisia, eivät systeemisiä eivätkä spontaaneja: ne osallistuvat yhteisen teleologiaan, joka avautuu luovasti ”tulevan” mittaamattomuudelle.9
Yhteisen materialistisessa teleologiassa poliittisella filosofialla ei ole mitään tekemistä ”suoran demokratian” kanssa, sillä suora demokratia ei ole vapautunut modernin suvereniteetin muodosta: se ylläpitää yhteisön transsendentaalista illuusiota. Ainoa todella olemassa oleva suoran demokratian muoto on korporatismi, joka on ollut olemassa kahdessa muodossa: fasistisessa muodossa, joka rekuperoi yhteiskunnallisten ryhmien välityksen valtiolle (joka on yhtä kykenevä tuhoamaan eron), ja keynesiläisessä muodossa, joka alistaa bisneksen, työvoiman ja hallituksen välisen sopusoinnun imperialistisen kehityksen välineeksi.10
Negri väittää, että postmodernissa konstitutiivinen valta ei ole se luova moninaisuuden tiivistymä, joka kapinan kautta luo uuden järjestyksen, kuten asian laita oli moderniteetissa. Nykyään konstitutiivisesta vallasta on tullut poliittinen ulottuvuus, joka vastaa yhteisen teleologian kehitystä: se on konstitutiivinen voima, joka etenee biopoliittiselta perustalta. Konstitutiivinen valta kieltää, että voitaisiin edellyttää mitään konstituoitua.11
Negrin mielestä olennaista päätöksen ymmärtämisessä on käsittää se piste, jossa yhteinen päättää yhteisestä. ”Päätös” syntyy kehojen yhteisen singularisaation intensiteetistä. Päätös asennetaan kehityksessä, joka liikkuu kehosta rakkauteen, elävästä työstä yhteistyöhön, kielestä koneeseen. Päätös ei kiellä vaan pikemminkin ylistää kehoa konstitutiivisena voimana. Päätös on siten ruumiillistunut yhteiseen prosessiin ja materiaalisesti rikastunut kehojen, kielten ja koneiden teleologiassa. Kaikki päätöksen spiritualistiset määritelmät, ne jotka ovat puhtaita ja unilateraalisia, ovat valheellisia. Päätös on aina multilateraalinen, epäpuhdas ja hirviömäinen, koska singulaarinen on aina kehojen, kielten ja koneiden mittaamatonta determinaatiota.12
Mikä on Negrin mielestä päätöksen hetki? Kyse on hetkestä, johon sisältyy yhteinen ja joka päättää yhteisestä. Mutta toisaalta jokaiseen päätökseen, jonka singulaarisuus tekee, sisältyy yhteinen jollain tavalla. Ongelmana ei siten ole niinkään päätöksen ontologisen yhtenäisyyden osoittaminen vaan kiinni saaminen siitä hetkestä, jolloin päätös uudistaa olemista. Kun puhutaan yhteisen päätöksen tapahtumasta, on kyse siitä, että singulaarisuus astuu uudelle vallan tasolle. Päätös on siten tapahtuma, joka johtaa vallan tasolta toiselle, ja mitä voimakkaampi se on, sen avoimempi on päätöksen kenttä. Päätöstä ei voida siis määritellä mahdollisuuksien sulkemiseksi vaan päinvastoin yhteisen vallan uuden horisontin avaamiseksi. Päätös on nimenomaisesti sitä, mikä levittää yhteisen kohti tulevaa ja mikä rakentaa kehoja yhteisesti.13
Elävän työn teknologiat ovat kytköksissä päätökseen yhteisen konstituutiosta. Päätöstä rohkaisee uusia tuottavia ja uusintavia muotoja etsivien elävän työn teknologioiden yhteinen prosessi. Päätöstapahtumaa määrittää singulaarisuuksien kuvio, joka toteuttaa yhteisen teloksen (päämäärän), paikassa jossa elävän työn teknologiat toimivat. Päätös on samanaikaisesti subjektin metamorfoosia ja konstituutiota. Tästä syystä postmoderni subjekti on kyborgi, mikä on selvää erityisesti yleisen älyn näkökulmasta: kiinteä pääoma on ruumiillistunut kehoihin ja vastaavasti moninaisuus on yleisen älyn työpaja.14
Negri jakaa päätöksen määritelmänsä kolmeen osaan: päätös on elävän työn teknologiaa, subjektiivisuuden uudelleenarviointia (transvaluation) sekä moninaisuuden subjektiivinen tapahtuma. Viimeinen määritelmä on erityisen tärkeä, koska se korostaa moninaisuuden itsehallintoa ja päättämistä itsestään. Päätöksen tapahtuma on murtuman ja konstituution hetki, siis kapinan hetki. Postmodernissa keskeinen kapinan muoto taas on pako (exodus) tottelevaisuudesta. Pako on luova hetki: kapina tuottaa samanaikaisesti yleisen älyn haltuunoton prosesseja. Negri tekee seuraavan yhteenvedon moninaisuuden konstituoimien singulaarisuuksien käskyistä: älä tottele (ole vapaa), älä tapa (lisäänny), älä riistä (konstituoi yhteistä).15
Mutta kuinka moninaisuuden päätöksestä tulee subjektiivista ja poliittista? Siirtymä singulaarisuuksien moninaisuudesta poliittisen subjektin rakentamiseen tapahtuu singulaarisuuksien ”yhteisen militanssin” kautta, elävän työn harjoittamisen ja kuolleen työn kaiken mitan tuhoamisen kautta. Postmodernissa ”politiikan tekeminen” on ennen kaikkea kapinaa ja vastarintaa, pakoa ylivallasta, valtiovallasta ja kaikista transsendentaalisista illuusioista. Tässä Negrin diskurssissa ”poliittinen puolue” saa puhtaasti negatiivisen määritelmän. Puolue ei voi paeta, se ei pääse eroon vallan tilasta, josta biopoliittinen determinaatio on poissuljettu. Poliittinen edustuksellisuus ei voi luoda yhteistä telosta, jota voidaan päinvastoin luoda vain pakenemalla edustuksellisuutta ja konstituoimalla yhteistä samanaikaisesti. Tämä tarkoittaa väistämättä toimintaa äärimmäisen deterritorialisaation, jopa köyhyyden olosuhteissa.16 Tässä kohdin voidaan hienovaraisesti kritisoida Negriä siitä, että hän jättää vähäiselle huomiolle vapautumisen ehtojen liittymisen konkreettisesti olemassa oleviin resursseihin ja niiden haltuunottoon.
Puolue ja päätös
Negrin tuotannossa 1990-luvun lopulta nykypäivään korostuu selvästi käsitys siitä, että moninaisuus itsessään kykenee tekemään päätöksiä ja hallitsemaan itseään demokraattisesti. Diskurssia erillisestä puolueesta ei esiinny. On kuitenkin olemassa myös toinen Negri, joka on käsitellyt puoluekysymystä ja siten myös päätöksentekoa toisesta näkökulmasta. Tämä on Negri ennen maanpakoa Ranskaan. Negri poliittisena johtajana. On itse asiassa hyvin kuvaavaa, että käsitys puolueen tarpeellisuudesta liittyy toimintaan johtajana, samalla kun puolue katoaa näyttämöltä johtajuuden menettämisen myötä.
1970-luvun Negrin puoluekäsitys sisältää toki ristiriitoja. Kyseisen vuosikymmenen keskeisiä kirjoituksia kokoavan Books for Burning -teoksen esipuheessa17 Timothy S. Murphy huomauttaa, että ”puolue” liikkeiden sisäisenä organisaatiomuotona on jatkuvasti kirjoituksissa esillä, samalla kun käsitteen määritelmä muuttuu vaiheesta toiseen. Murphy väittää Negrin lähtevän liikkeelle bolshevistisesta puoluekäsityksestä, puolueesta tehdaskeskeisenä eliittinä ja etujoukkona, joka kontrolloi työväenluokan kumouksellisuutta ylhäältä käsin (Crisis of the Planner-State, jonka Negri kirjoitti Potere Operaion konferenssiin vuonna 1971), ja siirtyvän paradoksaaliseen käsitykseen puolueesta massatason aloitteiden ja työläisten johtajuuden erottamattomana totalisaationa (Workers’ Party Against Work, vuodelta 1973 vähän ennen Potere Operaion hajoamista).
Jossain näiden käsitysten välissä on Domination and Sabotage -kirjoituksen (1977) puoluemalli: puolue ulkoisena mutta samalla itsevalorisaatiolle alisteisena luokan taktisena lisäkkeenä, joka toimii suoran konfliktin tilanteissa tuhotakseen kapitalistista vihollista. Mitä itsevalorisaatioon tulee, Murphy väittää sen sisällön pysyvän yhdenmukaisempana tekstistä toiseen mutta kuitenkin laajenevan miespuolisten teollisuustyöläisten tarpeista ja haluista käsittämään myös naiset, opiskelijat ja työttömät. Itsevalorisaation erityinen sisältö on siis läheisesti kytköksissä luokkakomposition muutokseen.
Negri kirjoitti Domination and Sabotage -pamfletin tilanteessa, jossa autonomia-liike oli saamassa yhtenäisempiä ja organisoituneempia muotoja. Siksi puoluekysymyksen käsittely on siinä hyvin keskeisessä osassa. Kirjoitus on tärkeä – ja Multituden edustamalle linjalle vastakkainen – erityisesti siksi, että Negri käsittelee puoluetematiikkaa keskeisesti ristiriitana. Negri lähtee liikkeelle purkamalla käsityksiä, joiden mukaan itsevalorisaatio ei tarvitse puoluetta. Negri korostaa, että tämä käsitys hyödyttää vain vihollista ja että proletariaatti voi olla olemassa vain antagonistisena projektina. Sosialististen puolueiden historia häämöttää painajaismaisena, ikään kuin institutionalisaatiolla ja reformismilla olisi väistämätön yhteys proletariaatin itsenäisyyden tuhoamiseen. Tässä käsityksessä puolue edustaa kuollutta työtä ja työstä kieltäytymisen negaatiota. Negatiivisia ilmiöitä riittää, kuten johtajakultti ja työläisten halujen uhraaminen puolueohjelman yhtenäisyydelle. Negri painottaa kuitenkin, että edellä mainitut seikat eivät saa johtaa puoluekysymyksen ylittämiseen. Ristiriidat eivät poista ongelmaa vaan päinvastoin puoluekysymyksen käsittäminen ratkaisemattomana ristiriitana on ongelman ”ratkaisu”.18
Tämä ei kuitenkaan ole vielä erityisen sisällöllinen johtopäätös, koska samankaltaisia ristiriitoja voidaan osoittaa myös hieman erilaisella sanastolla: itsevalorisaatio vs. destrukturaatio, destrukturaatio vs. destabilisaatio, välittömästi vs. välillisesti tuottava työ ja niin edelleen. Puolueristiriidan erityisyys on sen ratkaisemattomuudessa. Mutta mitä tämä ristiriita ennen kaikkea koskee? Puolueen suhdetta itsevalorisaatioon, joka on Negrin käsityksen mukaan proletariaatin vallankumouksellisen kehityksen perusominaisuus. Kyseessä on materiaalinen prosessi, joka rakentuu vaurauden ja vallan suorasta haltuunotosta, tarpeiden ja halujen kehityksestä sekä autonomisesta luokkakomposition muodonmuutoksesta. Se on prosessi, joka toimii sekä luokkaa itseään varten että pääomaa vastaan. Puolue ei ole itsevalorisaation välitön elementti vaan proletaarisen voiman erillinen funktio, itsevalorisaatioprosessin takaaja. Tässä käsityksessä puolue on armeija, joka suojaa proletariaatin itsenäisyyden rajoja.19
Domination and Sabotage -pamfletin puoluekäsityksestä on siis johdettavissa, että ne asiat, joista puolue päättää, koskevat konfliktia vihollisen kanssa, eivät sotkeentumista proletaariseen itsevalorisaatioprosessiin. Puolue on ”vain” komennon funktio, jota proletariaatti käyttää vihollisiaan vastaan. Se, että puolue on itsevalorisaatiolle alisteinen, tarkoittaa, että ylin komento on itsevalorisaatioprosessilla ja proletariaatin massatason vastavallalla. Tosin arvoituksellisesti Negri myös väittää, että puolueen toiminta voi myös olla ristiriitaista suhteessa itsevalorisaatioprosessiiin.20 Jos ylin komento on itsevalorisaatiolla, mistä tämä ristiriita sitten syntyy?
Ristiriita syntyy konkreettisesta todellisuudesta. Abstraktilla tasolla puolueen ja itsevalorisaation suhde onkin kuvattavissa ”selvästi”: yhtäältä on proletariaatin voima organisoituneena itsevalorisaatioprosessin sisäisesti, toisaalta on puolue, sille alisteinen funktio. Negri väittää kuitenkin todellisuuden opettavan muuta, sillä käytännössä puolue toimii sekavana funktioiden yhdistelmänä. Kirjoitusaikakauden militanttia hän nimittää kaksoishahmoksi: yhtäältä juurtuneeksi itsevalorisaation käytäntöön ja toisaalta sidotuksi hyökkäyksen funktioihin. Proletaarisen vallan pystyttäminen ei ole ristiriidaton prosessi, eikä se myöskään poista ristiriitoja yhdessä hujauksessa. Tästä syystä Negri korostaa vallan hajaannuttamista voimien verkostoksi ja luokkaitsenäisyyden rakentamista kumouksellisten liikkeiden autonomian kautta. Negri väittää, että vain hajautettu verkosto voi organisoida kumouksellista demokratiaa ja avata komposition, joka redusoi puolueen armeijaksi, proletaarisen tahdon horjumattomaksi toteuttajaksi. Käytännössä tästä on tietysti kaikki selvyys kaukana.21
Niitä ristiriitoja, jotka Negri jättää itsevalorisaation ja puolueen välille, osoittaa myös hänen käsityksensä väkivallasta. Negrin mielestä sosialistisen tradition yksi suuri ongelma on väkivallan käsittäminen puolueen ominaisuudeksi (vrt. porvarillinen valtio, jolla on väkivallan monopoli). Juuri puolueen väkivaltamonopoli on mahdollistanut reaalisosialismin työ- ja vankileirit. Negri käsittää väkivallan yleisemmäksi, itsevalorisaation rationaliteetin elementiksi, proletariaatin vastavallan ilmaukseksi. Se on rationaalinen lanka, joka liittää proletaarisen itsevalorisaation järjestelmän destrukturointiin, ja destrukturoinnin järjestelmän destabilisaatioon. Proletaarisen ja kapitalistisen väkivallan ero ei koske vain suhdetta itsevalorisaatioon: proletaarisen väkivallan on oltava kapitalistista väkivaltaa voimakkaampaa, jotta voitto olisi mahdollinen.22
Negrin näkemyksen syvää ristiriitaisuutta osoittaa seuraava esiin nouseva kysymys: jos puolue on itsevalorisaatiosta erillisen proletaarisen vallan funktio vihollisen tuhoamiseksi, samalla kun väkivalta on itse asiassa itsevalorisaation ominaisuus, miten voidaan erottaa itsevalorisaatioon kuuluva tuhoaminen puoluefunktiosta? Ellei sitten ratkaisuna ole suoraan puolueelle alisteinen destabilisaatiota toteuttava ”armeija”, ja siitä erillisenä itsenäiset itsevalorisaatioon kuuluvat luokkaväkivallan muodot, jotka eivät kuulu armeijan komentoketjuun.
Palataksemme lyhyesti ”kairòksen” käsitteeseen: eikö erillisen puolueapparaatin päätöksen aikaansaama vihollisen tuhoaminen myös ole kairòksen hetki? Puhe negriläisestä kairòksesta vain globalisaation aikakauden kynnyksen (1990-luvun lopun) kontekstissa pesee Negrin teoreettisen koneiston puhtaaksi tuhoamiseen ja poissulkemiseen viittaavista ominaisuuksista – ellei sitten käsitetä tämän koneiston perusominaisuudeksi epäjatkuvuutta.
Kuten muissakin Books for Burning -kokoelman teksteissä, myös Domination and Sabotage -pamfletissa Negri korostaa kapitalistisen järjestelmän kriisiä. Nykyhetkelle ajankohtaisesti Negri väittää, että on aiheetonta kysyä, onko kriisi lopullinen. Jos järjestelmä on kriisissä, se on aina pääoman dominaatiosuhteiden ja -muodon kriisi. Kyse on siis suhteen kriisistä, ja siten vain kumouksellisuus tekee kriisistä lopullisen. Toisin sanoen kriisin eräs määritelmä on pääomasyklin epäonnistuminen proletaaristen kamppailujen ennakoinnissa. Negri suositteleekin jättämään ”objektiivisten” kriisiennustusten tekemisen historiallisen determinismin ja sosialistisen ideologian kannattajille.23 Nykyistä talouskriisiä ei toki voi ymmärtää pelkästään proletaaristen kamppailujen kautta vaan myös kapitalismin laajentumiskyvyn rajallisuuden kautta.
Keittiökabinetti
Negrin tuotantokausien vertailu siis osoittaa, että suhteessa päätöksenteon käsittämiseen on tapahtunut merkittävä murtuma. Vuoden 1977 Negri kirjoitti suoraan vihollisen tuhoamisesta (tai vihollisen poissulkemisesta jopa proletariaatin diktatuurin positiivisena määritelmänä)24 kun taas ”Kairòs, Alma Venus, Multitudo” -kirjoituksen Negri kirjoitti kuolleen työn mittojen tuhoamisesta25. Kärjistetysti sanottuna vastakkain ovat rajaaminen ja avaaminen päätöksenteon tehtävinä. Oman lisänsä tähän soppaan tuo vielä se, että on olemassa vielä ”kolmas Nergi” (kronologisesti sanottuna itse asiassa ”toinen Negri”): maanpaon vuosien ja ”konstitutiivisen vallan” Negri (n. 1979–1997).26 Puolue katoaa ja tilalle tulee konstitutiivinen valta: ristiriita, jonka aiemmin ratkaisi puolue, ratkeaa nyt konstitutiivisen vallan kautta. Kolmannen vaiheen (1997–) Negrillä taas ei päätöksen ja itsevalorisaation ristiriitaa enää ole: toiminta itsessään on ristiriidan ratkaisua, ja vastaavasti Imperiumin ja moninaisuuden ristiriita häviää ”väistämättä” – mikä on kummallinen objektivistinen vivahde subjektivistin diskurssissa.
Onko 1970-luvun Negriin katsominen pelkästään menneisyyteen paluuta? Onko kyseessä vain toivoton, nostalginen ele, joka osoittaa, että puolueen ja itsevalorisaation ratkaisemattomaan ristiriitaan perustuva antagonistinen politiikka on tosiasiassa kuollut (tai tapettu sotilaallisen tappion myötä)? Ele, joka osoittaa, että ei ole tapahtunut kehitystä vaan taantumaa? Onko olemassa positiivisempia esimerkkejä?
Mikä vasemmistolainen liike on vielä 1970-luvun jälkeenkin osoittanut, että päätöksen erillisyyteen perustuvan politiikan voitto on mahdollinen? Irlantilainen tasavaltalaisuus, ja varsinkin sen Provisional IRA -suuntaus, poliittista siipeä Sinn Feiniä unohtamatta. IRA pyrki ensijaisesti sotilaallisella taktiikalla liittämään Pohjois-Irlannin Irlannin tasavaltaan sekä pidemmällä aikavälillä muuttamaan Irlannin sosialistiseksi tasavallaksi. Provisional IRA teki aselevon voittamattomana armeijana, samalla kun suuntauksen johto teki siitä irlantilaiseen yhteiskuntaan (etelässä ja pohjoisessa) laajemmin kuin sotilaallisesti vaikuttavan liikkeen. Se siis voitti poliittisesti eikä ainoastaan sotilaallisesti. Aseellista taistelua kiinnostavampaa Provisional IRA:ssa on se, että se rakensi syvällisen alueellisen suhteen mm. Belfastin ja Derryn proletariaattiin. Se kontrolloi geopoliittisesti aluetta, jota voimakas sotilasmahti Iso-Britannia piti omana maaperänään. Provisional IRA:n kontrolloima alue oli sotilaille ja poliiseille kielletty vyöhyke – eikä vain ”terrorismin”, vaan myös väestön solidaarisen vihamielisyyden ansiosta, mikä on hyvin merkittävää. (Vastaava alueellisen hallinnan aspekti koskee myös 1970-luvun italialaista autonomia-liikettä.)
Provisional IRA:n tie sisälsi kiistatta paljon ristiriitoja ja virheitä sekä suunnattomia kärsimyksiä, eikä sen esimerkistä tule johtaa täsmällisiä analogioita minkään maan tilanteeseen. Silti suuntauksen johdon, tärkeimpänä hahmonaan Gerry Adams, linja osoittaa, että merkittävän poliittisen teon mahdollisti erityinen päätöksentekomalli.
Provisional IRA:n päätyminen rauhan tielle oli uuvuttavan pitkä prosessi. Ensimmäiset aselepoyritykset tapahtuivat jo 1970-luvulla ja opettivat liikkeelle perusteellisesti aselevon riskeistä: aseleponeuvotteluista vihollisen viivytys- ja tarkkailutaktiikkana sekä armeijan toimintavalmiuden rapautumisesta. Käsitys aseellisen toiminnan välttämättömyydestä oli ”provojen” dna:ssa toki jo ennen aselevon kokemuksia. IRA:n historia on jakautumisten historiaa, ja 1960-luvun lopun jakaantumiselle (Official IRA vs. Provisional IRA) oli kaksi keskeistä, toisiinsa liittyvää syytä: yhtäältä Cathal Gouldingin johtaman 1960-luvun IRA:n linja, joka pyrki vasemmistolaistamaan liikettä sekä avaamaan tietä siirtymälle institutionaaliseen politiikkaan, ja toisaalta tästä seurannut häpeällinen sotilaallinen haavoittuvaisuus 1960-luvun suuren irlantilaisen kansalaisoikeusliikkeen jälkimainingeissa. ”Provot” saivat aikaan paluun sotilaalliselle tielle, koska yhteisöt tarvitsivat suojelua, mikä taas ilmeni valtaisana rekrytoitumishalukkuutena. Tästä eteenpäin IRA ei enää saanut tarkoittaa ”I Ran Away” (seinäkirjoitus vuonna 1969).
Provisional IRA:n tie siis osoittaa, että ”splitillä” on poliittisena käsitteenä ensisijaisesti positiivinen sisältö: tasavaltalainen liike kehittyi jakaantumisen vaikutuksesta. Provisional IRA:n peruspiirteet kertovat myös, miten valtava ja mutkikas – jopa likainen – urakka oli tehdä siitä yhteiskunnallinen, ei vain sotilaallinen liike – sillä käsitteellisellä varauksella, että ”yhteiskunnallisen” ja ”sotilaallisen” raja on olematon yhteiskunnassa, joka on sotatilassa, kuten Pohjois-Irlanti joinakin aikakausina oli. Liike ei ainoastaan luopunut aseista, vaan lisäksi ”gouldingilaisuuden” vastainen, vieroksuvasti vasemmistolaisuuteen (osin uskonnollisista syistä) suhtautuva liike teki paluun vasemmistolaisuuteen.
Kehitys ei ollut lineaarinen: linjakiistoihin sekoittui myös valtataistelu, kuten esimerkiksi suhtautumisessa Eire Nua -suunnitelmaan (varhaisten ”provo”-johtajien ehdottamaan ohjelmaan federalistisesta Irlannista), joka kannatti osuuskuntia talouden järjestämisen perusyksikköinä ja korosti maakuntatason hallintoa pyrkimyksenä korjata tulevan uuden Irlannin taloudellista ja poliittista epätasapainoa. Vastapainona tälle maakunnallisen autonomian painotukselle Adamsin piiri (ja samalla IRA:n armeijaneuvosto) kannatti alkuperäisen lukumäärän mukaista, 32 kreivikunnan sosialistista tasavaltaa vastustaen samalla 1950-luvulta saakka IRA:n johtohahmoihin kuuluneita Ruairi O Bradaighia ja Daithi O Conaillia (ja vastaavasti Sinn Feinin Eire Nua -linjaa).27 Adams sotilaallisessa siivessä puolustamassa vasemmistolaista linjaa poliittista siipeä vastaan – myöhempien tapahtumien valossa melko ihmeellinen tilanne…
Gerry Adamsin johtama linja on hyvä esimerkki myös politiikan väistämättä salaisesta ja likaisesta luonteesta. Samalla kun Sinn Fein luopui ”abstentionismista”28 Irlannin parlamentin suhteen vuoden 1986 Ard Fheisissä29 (IRA:n tietenkin ensin näytettyä vihreää valoa) ja salaiset neuvottelut IRA:n ja Iso-Britannian välillä jälleen käynnistyivät, meneillään olivat myös merkittävät asekuljetukset Libyasta. Jälkikäteen arvioiden on selvää, että abstentionismista luopuminen oli merkki vihollisosapuolen neuvottelijoille IRA:n ja Sinn Feinin pyrkimyksestä tulla vakavasti otettavaksi institutionaaliseksi voimaksi ja että tulossa olevat aselastit saivat sotilaallisen linjan jatkuvuuden kannattajat hyväksymään abstentionismista luopumisen. Toisin sanoen se, mikä oli ensisijaista sotatoiminnan jatkuvuuden kannattajille, oli tosiasiassa alisteista johdon ensisijaiselle päämäärälle: tulemiselle institutionaaliseksi voimaksi. Avoin politiikka ei olisi tähän saavutukseen pystynyt. Salaisuuteen politiikan tekemisen normina eikä poikkeuksena viittaa myös se, että IRA:n käymien neuvottelujen toinen osapuoli luuli Adamsin valtuuksia suuremmiksi kuin ne tosiasiassa olivat: salaisuus koski osin myös ”provojen” päätöksenteon kovaa ydintä, jolle Adams raportoi niukasti.
Vastaava esimerkki voidaan ottaa myös 1990-luvulta. Aselepo oli mahdollinen osaltaan siksi, että harvoin kokoontuvan IRA:n armeijaneuvoston (army council) päätöksenteko käytännössä ulkoistettiin Adamsin ”think tankille” (josta Adams käytti nimitystä keittiökabinetti (kitchen cabinet)30, joka tuotti poliittiset asiakirjat. Ainoastaan ”think tankilla” ja Adamsin luottomiehillä oli kunnolla aikaa perehtyä asiakirjoihin, toisin kuin neuvoston sotilasjäsenillä, jotka tulivat syrjäisiin kokouspaikkoihin väsyneinä ja nälkäisinä, nähden asiakirjat ensimmäistä kertaa vasta kokouksen yhteydessä. Tämä oli päätöksenteon erillisyyden viemistä äärimmäisyyteen.
Tietenkin sotilaallisen kompromissittomuuden kannattajat tunsivat suurta epäluuloa Adamsia kohtaan. Suuri paradoksi on kuitenkin siinä, että vaikka epäluulot Adamsista politikoivana ja salailevana perinteen rikkojana olivat täysin aiheellisia, petturuusvainoharhan realismi ei riittänyt suistamaan Adamsin veturia raiteiltaan. Edes 1990-luvun armeijakokousten (army convention) Adamsin linjalle epäedullinen määrällinen suhde ei pystynyt kääntämään suuntaa. Erilaisin poliittisin manööverein ja kieltämättä myös taitavan argumentoinnin ansiosta aselepoa kannattava suuntaus voitti. Organisatorinen vaikutusvalta ja ”laadullinen enemmistö” (joskus sitä on kutsuttu myös bolshevismiksi) voitti määrällisen enemmistön, pienistä kompromisseista huolimatta. Jälleen prosessin tuloksena oli splitti, kun osa tyytymättömistä erkani Real IRA -suuntaukseksi (poliittisena siipenään 32 County Sovereignty Movement), joka on kuitenkin jäänyt marginaaliseksi.
Politiikan likaisuuden korostamisen tarkoituksena tässä yhteydessä ei ole kiistää sitä, etteikö likaisuus ansaitsisi kriittistä tarkastelua ja joskus minimoimistakin. Keskeistä on se, että likaisuutta ei voi poistaa politiikasta ja että ajatus puhtaasta, avoimesta ja demokraattisesta (moninaisuuden hallitsemasta) politiikasta on vaarallinen illuusio. Juuri tuo idealistinen illuusio estää olemasta terveellä tavalla valpas likaisuutta kohtaan, ja samalla se estää ajattelemasta päätöksenteon lähtökohtia analyyttisesti ja materialistisesti. Toki on mahdotonta arvioida päätöksenteon ominaisuuksia pelkästään ”kylmän” analyyttisesti, sillä päätöksenteko liittyy usein myös henkilösuhteisiin, luottamukseen ja yhteiseen historiaan, mikä voi tunnetasolla lisätä negatiivisia kokemuksia, kun politiikan likaisuus toteutuu käytännössä.
Nämä IRA-esimerkit herättävät muitakin aiheellisia kysymyksiä kuin pohdintaa politiikan likaisuudesta. Ensinnäkin, eikö melkein minkä tahansa poliittisen suuntauksen historia osoita, että sisäpiiri määrää ja juonittelee ja että tietty aste ”epädemokraattisuutta” on väistämätöntä? Saattaa olla, mutta ”provojen” tapauksessa puhumme kuitenkin suuntauksesta, joka on käsittänyt politiikan tehtäväksi vihollisen tuhoamisen juurtuen samalla vasemmistolaisen politiikan perinteeseen. Sillä, mitä vaikkapa keskustapuolueen esimerkki sisäpiirin päätöksenteosta osoittaa, ei ole mitään merkitystä tässä yhteydessä.
Toiseksi, eikö ”vihollisen tuhoamisesta” puhumisen positiivisuus IRA:n tapauksessa ole hyvin kyseenalaista ja jopa epävasemmistolaista? Tunnetaanhan IRA:n toiminnasta, kuinka se ajoittain sai protestanttivastaisia, uskonnolliseen vihanpitoon liittyviä muotoja (olkoonkin, että tämä ”antisektaarisuus” leimasi kuitenkin enemmän vihollisten, kuten Ulster Volunteer Forcen, toimintaa). Ja onhan selvää, että IRA on altis vasemmistolaisille syytöksille ”nationalismista”: tuhottava vihollinen oli toisen valtion miehittävä armeija – ei perusvasemmistolaisesti oman kansakunnan sisäinen kapitalistiluokka tai pääoma.
Vastaus näihin kritiikkeihin on muistuttaa, mikä oli IRA:n käsitys laajemmasta tehtävästään. ”Emme ole kansallinen vapautusliike. Olemme tasavaltalainen liike, joka on kansallisen vapautuksen vaiheessa.”31 Iso-Britannia ei ollut kansallinen vihollinen vaan imperialistinen vihollinen – IRA:n sympatia ja joskus läheisetkin suhteet maailman muihin imperialismin vastaisiin liikkeisiin eivät ole sattumaa. Mitä protestanttivastaisuuteen tulee, on muistettava, että IRA tappoi tarkoituksellisesti (siis sotilaallisista syistä, eikä vain vahingossa) myös katolisia (niin törkeä ja raadollinen IRA:n puolustus kuin tämä onkin) ja että tasavaltalaisuus ei ole 100-prosenttisen katolinen liike.
Tietysti hyvä kysymys on myös se, oliko rauhan tien osittaisena syynä tuleva sotilaallinen tappio. Oliko rauhan tie sotilaallinen välttämättömyys tilanteessa, jossa IRA toimi kroonisessa rahapulassa, jossa vihollisen kontrollimetodit kehittyivät kehittymistään ja jossa vihollinen kykeni aseellisella ylivoimallaan tehokkaasti tukahduttamaan, joskaan ei lopullisesti murskaamaan vastustajaansa? Oliko rauhan tie osin keino pelastaa kasvot, hävitä arvokkaasti ja tunnustaa, että yksipuolisen sotilaallisella taktiikalla tavoitteeseen ei koskaan päästä? Näihin kysymyksiin emme koskaan saa tietää lopullisia vastauksia. Se kuitenkin tiedetään, että yhä aselepopäätöksen hetkellä tahdoltaan vankkumattomia sotilaita oli satoja.
Olennaisempi kysymys on kuitenkin se, osoittaako ”provojen” esimerkki sotilaallisen ja parlamentaarisen toiminnan yhteensovittamattomuuden. On selvää, että ainakin IRA:n vihollisten mielestä näin on – tämä väite siis voidaan esittää myös olemassa olevien yhteiskunnallisten instituutioiden ja vaikutuskanavien legitimaationa: parlamentaarinen uskottavuus edellyttää luopumista sotilaallisesta toiminnasta. Yhteensovittamattomuus vaikuttaa erikoiselta johtopäätökseltä ottaen huomioon IRA:n virallisen diskurssin, joka pitkän aikaa näki molemmat siivet toisiaan tukevina. Tämä diskurssi oli kuitenkin mahdollinen ainoastaan niin pitkälle kuin Sinn Fein oli alisteinen IRA:lle. Siivet täydentävät toisiaan vain jos toinen määrää.32
Tasavaltalainen liike kuitenkin huomasi, että aseellisen toiminnan vähentäminen lisäsi vaalimenestystä. Tässä ei ollut kyse vain aseellisen toiminnan taktisten virheiden vähentämisen vaikutuksesta, sillä vakavat taktiset virheet siviiliuhrien muodossa olivat ilmiö, josta IRA ei päässyt eroon niin kauan kuin se toimi aseellisesti. Syntyi loppumaton kierre vähentää aseellista toimintaa ja tehdä poliittisesta siivestä ensisijainen – alistaa sotilaallisen kampanjan syklit vaalikampanjan sykleille. Selvää on myös, että irlantilaisen yhteiskunnan muutos – erityisesti pohjoisessa – teki liikkeen ”politisoitumisen” perustellummaksi: enää ei eletty aikaa, jolloin vaalipiirijako suosi yksipuolisesti protestanttiyhteisöjä.
Perinteisen sotilaallisen linjan kannattajille vaalikampanjat olivat kuitenkin ikuisesti petturuutta. Siivet eivät olleet koskaan sopusoinnussa vaan kilpailivat jatkuvasti. Rauha oli tulosta siitä, että vaaka kallistui lopullisesti poliittisen siiven hyväksi. Sotilaallisen ja poliittisen siiven yhteensovittamattomuutta osoittaa myös se, että loppujen lopuksi jäi liikkeen johdon – ei demokraattisen prosessin – tehtäväksi päättää suunta. Jälleen siis tulee esiin päätöksen ja itsevalorisaation (tai ruohonjuuritason tasavaltalaisuuden lukuisten ilmenemismuotojen) ikuinen ristiriita. Tämä on keskeinen opetus, ei se, että rauhan tie olisi ollut oikea tai väärä.
Viitteet:
1 Mitä tulee perinteiseen liberalistiseen ideologiaan, niin muutokset talouden ja politiikan rajapinnoilla on toki mahdollista ymmärtää myös toisella tavalla. Liberalistisessa ideologiassa talous on käsitetty itsenäiseksi ja omalakiseksi alueeksi, jonka järjestyksen säilyttäminen on politiikan keskeinen tehtävä, samalla kun ”liiallinen” poliittinen interventio vastaa totalitarismia. Nykyinen valtiollinen interventio talouteen voidaan siis käsittää myös talouden ja politiikan rajan hämärtymisenä. Kuitenkaan liberalistinen ideologia ei ole koskaan toteutunut sellaisenaan käytännössä, eikä ”liberalistisen politiikan” tavoitteena ole niinkään talouden vapaa kehitys vaan kapitalistisen talouden toimintaedellytysten takaaminen mm. työvoimaa hallinnoimalla. Lisäksi, jos talouden ja politiikan rajat olisivat katoamassa, valtiollista puuttumista talouden toimintaan ei käsitettäisi interventioksi vaan normaaliksi tilaksi.
2 Michael Hardt & Antonio Negri: Multitude. Penguin Press, New York 2004. 328-329.
3 Mt, 332-333.
4 Mt, 337-340.
5 Mt, 340.
6 Mt, 339.
7 Teoksessa Time for Revolution. Continuum, Lontoo/New York 2003.
8 Mt, 142.
9 Mt, 226-227.
10 Mt, 227-228.
11 Mt, 233-234.
12 Mt, 248.
13 Mt, 249-250.
14 Mt, 254-256.
15 Mt, 258.
16 Mt, 260-261.
17 Antonio Negri: Books for Burning. s. ix-xi. Verso Books, Lontoo 2005. Ks. http://megafoni.kulma.net/index.php?art=348.
18i Books for Burning, s. 275.
19 Mt, 276-277.
20 Mt, 277.
21 Mt, 277-279.
22 Mt, 281-283.
23 Mt, 280-281.
24 Mt, 260-261.
25 Time for Revolution, s. 159.
26 Antonio Negri: Insurgencies. Constituent Power and the Modern State. University of Minnesota Press 1999.
27 Ed Moloney: A Secret History of the IRA. Penguin Books, Lontoo 2003. s. 180-189.
28 Abstentionismi = perinteisen tasavaltalaisen linjan mukainen kieltäytyminen Dublinin, Belfastin ja Lontoon parlamenttien legitimiteetin hyväksymisestä, eli käytännössä kieltäytyminen ottamasta vastaan edustajanpaikkoja niissä. Tässä yhteydessä abstentionismista jäi jäljelle Belfastin parlamentin (eli Stormontin) legitimiteetin kieltäminen, josta Provisional IRA ja Sinn Fein luopuivat vasta 1998.
29 Sinn Feinin vuotuinen konferenssi.
30 A Secret History of the IRA, s. 401.
31 Gerry Adams Sinn Feinin tapaamisessa vuonna 1980. Mt, 496.
32 Tämän väitteen yleistäminen ei toki ole yksinkertaista, sillä siipiä voi olla enemmänkin kuin kaksi (ammatillinen, kulttuurinen…). Vasemmistolaisille liikkeille on yleisempi ammatillisen ja poliittisen siiven ristiriita, mutta siinäkin tapauksessa on perinteisesti toteutunut kamppailu ylimmästä määräysvallasta.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Markus Termonen: Päätöksen ja itsevalorisaation ristiriita […]
Leave a Comment