Prekaari organisaatio
Olemme puhuneet prekaarista työvoimasta. Olemme erottaneet näkökulmamme pätkätyökeskustelusta. Olemme kuvailleet prekaarin subjektin kokemia ristiriitoja. Keskustelua prekariaatin organisoitumisesta on sen sijaan ollut vain nimeksi. Prekariaatin organisoituminen olisi kuitenkin merkittävin tapahtuma uusien liikkeiden syklissä sitten 1980-luvun alun vihreän liikkeen synnyn.
Erottelu uusien ja vanhojen liikkeiden välillä on monin tavoin ongelmallinen. On kuitenkin empiirinen fakta, että 1960-luvulta lähtien liikkeiden organisoitumisessa on tapahtunut tendenssinomainen siirtymä.
Yleiskuva on seuraava. Uudet liikkeet ovat erottautuneet keskitetystä organisaatiomallista ja organisoituvat sen sijaan hajarakenteisina verkostoina. Ne korostavat suoraa osallistumista. Niiden keskiössä on vaikuttaminen julkiseen keskusteluun sekä yksilöllisiin valintoihin. Niiden toimintarepertuuari korostaa performatiivisia tempauksia, ja ne nostavat teemoja, joita ei ennen pidetty välttämättä poliittisina ollenkaan. Uusien liikkeiden tähtäimessä on ollut ennemminkin ihmisten voimaistaminen oman elämän haltuun ottamiseksi kuin kollektiivisen joukkovoiman kerääminen puolueen suunnitelmien taakse. Samalla uudet liikkeet ovat ottaneet etäisyyttä työelämän kysymyksiin ja mobilisoineet keskiluokkaista väestöä.
Empiiriset yleistykset eivät kuitenkaan auta kuin tunnistamaan ilmiön. Ei ole niin väliä, miten asiat ovat, on kysyttävä, miten me niiden haluaisimme olevan. On syytä tarkentaa näkökulmaa. Usein jää nimittäin huomaamatta, ettei uusien liikkeiden keskustelussa tehdä eroa kaikkiin mahdollisiin vanhoihin liikkeisiin. Käytännössä vertailukohtana on vanha työväenliike. Uusien liikkeiden keskustelu onkin hedelmällisimmillään nimenomaan työväenliikkeen kriisikeskusteluna. Ilman tätä perspektiiviä uusien liikkeiden organisoitumiseen suhtaudutaan herkästi kuin evolutiivisena siirtymänä. Liikkeiden katsotaan jättäneen taakseen proletaariset lapsentautinsa, uskonsa isä aurinkoisiin ja muihin sellaisiin. Siirtymää puoluekeskeisyydesta verkostojen hajakeskeisyyteen juhlitaan demokratian voittona ”leninismistä”.
Uusien liikkeiden pako vanhan työväenliikkeen identiteeteistä sekä organisoitumisen mallista täytyy toki ottaa vakavasti. Samalla on suhtauduttava äärimmäisen kriittisesti niiden kyvyttömyyteen kehittyä uusiksi luokkatoimijoiksi, jotka kykenisivät haastamaan porvarillisen vallan. Uudet liikkeet eivät totisesti ole kummoinenkaan uhka porvarilliselle järjestykselle.
Nykyisellään uudet liikkeet toimivat kansalaisyhteiskunnan demokraattisina voimina, monikulttuurisuuden ja pluralismin lähteinä. Ne ovat prekaareja toimijoita, jotka ylläpitävät kriittistä keskustelua mutta joiden onni ja menestys riippuu toisten hyvästä tahdosta. Päättäjät ja kuluttajat ottavat aloitteet huomioon sikäli kun huvittaa. Liikkeiden mahdollisuudet pakottaa haluttuja kehityskulkuja toteutumaan liittyvät lähinnä mediapeliin sekä vastustajien toiminnan laillisuuden tarkkailuun.
Toki uudet liikkeet ovat itsessään tärkeitä kulttuurisia virtauksia ja vaihtoehtoisia yhteisöjä, joissa pannaan toimeen vapauden ja hyvän elämän mahdollisuuksia. Kulttuurisen autonomian sekä itseorganisatoristen potentiaalien korostaminen on ollut eittämättä uusien liikkeiden vahvoja puolia. Uudet liikkeet ovat rakentaneet läpikapitalisoituneen yhteiskunnan sisälle paitsi toisenlaisen maailman mahdollisuuden myös sen todellisuuden, ainakin prekaarin todellisuuden. Kääntöpuolena onkin ollut jääminen ailahtelevien verkostomuodostelmien tasolle. Uusia liikkeitä nousee ja kuihtuu kuin kukkasia kedolla tai sieniä sateella.
Olisi ehkä syytä palata uusien liikkeiden käsitteen keksijöiden pakeille. Sekä Alberto Melucci että Alain Touraine (kumpikin käytti käsitettä omasta mielestään ensimmäisenä) korostivat perimmäisen teoreettisen haasteen koskevan kysymystä uusista liikkeistä uusina, jälkiteollisen ajan antagonistisina toimijoina. Kumpikaan ei sanonut, että uudet liikkeet olisi otettava sellaisinaan ja että niitä koskevien teorioiden pitäisi jäädä empiiristen yleistysten tasolle. Heidän kysymyksensä uuden liikeilmiön edessä oli, sisältääkö uusi tendenssi alkusolun uusille (luokka-)antagonismeille.1 Sittemmin tämä kysymys on unohdettu ja on kyetty vain toistamaan uusien liikkeiden eroa vanhaan. Pitäisi kysyä ennemminkin, millaisia haasteita uusilla liikkeillä on kehittyä antagonistisina luokkatoimijoina.
***
Meluccille ja Tourainelle uusien liikkeiden uutuus ei ole siinä, että ne olisivat identiteettiliikkeitä toisin kuin vanhat ”ideologiset liikkeet”. Kummatkin ovat. Uusissa liikkeissä kollektiivisuuden rakentamisen prosessit tulevat kuitenkin ilmeisemmiksi. Liike täytyy alkaa ymmärtää sosiaalisesti rakennetuksi, ei vain rakenteellisten ristiriitojen mekaaniseksi heijastumaksi.
Vanhoissa liikkeissä identiteetit voitiin ottaa ikään kuin annettuina. Käytännössä niitä toki ”konstruoitiin” siinä missä nykyidentiteettejäkin, mutta identiteettiprosessit olivat näkymättömämpiä. Identiteetit miellettiin sosiaalisiksi faktoiksi, objektiviteettien tuotteiksi. Propagandistin tehtävänä oli vain niiden politisointi. Tällainen logiikka oli mahdollinen tilanteessa, jossa luokkarakenne oli eriytymätön ja työväenluokkaiset olosuhteet jaettiin varsin homogeenisena järjestyksenä.
Meluccin sanoin:
”Kollektiiviset toimijat olivat syvemmin juurtuneita määrättyihin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, joihin he olivat uponneina. Kysymys kollektiivista oli alun perin jo vastattu tuon yhteiskunnallisen olosuhteen välityksellä, joka merkitsi sinänsä kollektiivisen toimijan olemassaoloa […] Tänään ollessamme enenevissä määrin tekemisissä sellaisten liikkeiden kanssa, jotka eivät voi viitata mihinkään tiettyyn yhteiskunnalliseen olosuhteeseen, kysymys siitä, kuinka kollektiivista tulee juuri tietynlainen, on tullut merkittävämmäksi.”2
Teollisen kapitalismin alkuaikoina työväen asuinalueet ja teollisuushallit olivat päivittäisiä kollektiivisia näyttämöitä, jotka erottuivat selkeästi porvariston arkijärjestyksestä. Työelämä oli sidottu yhteisiin päivittäisiin, viikottaisiin, kuukausittaisiin, jopa vuosittaisiin rytmeihin. Työväki saattoi tunnistaa itsensä luokaksi yhteisissä aika-paikka-raameissa, joita luonnehti kollektiivisesti eletty ristiriita suhteessa porvarilliseen yhteiskuntaan. Ristiriitaa luonnehti ennen kaikkea ylä- ja alaluokan välinen jyrkkä elintasokuilu sekä hallitusvallan räikeä epädemokraattisuus.
Kuten Kommunistisen puolueen manifesti toteaa, kapitalismi tarkoittaa ”jatkuvia mullistuksia”, ”kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituista järkkymistä”, ”iänikuista epävarmuutta” ja ”liikkeellä olemista”. Yhteiskunta ei silti vielä teollistumisen vaiheessaan ollut yhtä kompleksinen kuin nykyään eikä sen muutosvauhti ollut yhtä hurja. Vasta yhteiskunnan ”läpikapitalisoituminen” on tehnyt jatkuvasta muutoksesta sinänsä koko yhteiskuntaa jäsentävän sosiaalisen olosuhteen. Kurista ollaan siirrytty kontrollien aikaan.
Homogeeninen kollektiivinen puitteisto mahdollisti työväen laajat yhteisrintamat ilman että kollektiivisen identiteetin kysymykset olisivat nousseet ongelmiksi sinänsä. Luokkasolidaarisuus kukoisti ja yhteinen vastarinta oli käsinkosketeltavaa. Kehitys kohti sosialismia miellettiin luonnonlainomaiseksi varmuudeksi.
Jälkiteollisessa tilanteessa kaikki selkeys näyttää kadonneen. Palkkatyöläisten sisäinen koostumus on pirstaloitunut eikä riisto ja alistus ole personifioitavissa samoin kuin ennen. Usein näyttää siltä kuin kaikista olisi tullut työläisiä, toisista vain toisia prekaarimpia.
Kyse on varmasti pirstaloituneista olosuhteista, mutta myös prekariaattikeskustelun epäselvyydestä vastakkainasettelujen hahmottamisessa. Prekariaattikeskustelu on pyrkinyt artikuloimaan työläissubjektiivisuutta jälkiteollisen yhteiskunnan tilanteessa, mutta se on jäänyt paljolti elämänhallinnan vaikeutta koskevien kokemusten kuvailuksi vailla luokkavastakohtaisuuksien asettamista, vailla syytöksiä.
Prekariaattikeskustelussa on yhtä kaikki onnistuttu luomaan yleiskuva nykytyön järjestyksestä. Tuotantoyksiköt eivät ole enää niinkään yksittäisiä yrityksiä vaan dynaamisia yritysverkostoja. Työsuhteet pyritään optimoimaan täsmätarpeita silmällä pitäen. Joustava työvoima nousee strategisesti tärkeään asemaan, vaikka vakituiset työsuhteet eivät toki häviä.
Palkansaajan asema muuttuu. Jos ennen työnjohto käski ja työntekijät tottelivat, niin tänään esimies sanoo, mitä pitäisi saada tehdyksi. Työntekijällä voi olla suurikin valta päättää työn organisoinnista ja suorittamisesta. Työvoimalta odotetaan kykyjä toimia itsenäisesti, käsitellä informaatiota sekä palvella asiakkaita ja heidän erityisiä tarpeitaan. Työntekijän työmarkkina-asema yksilöllistyy. Palkansaajista tulee eräänlaisia työntekijäyrityksiä (”entreployee”), joita kilpailutetaan suoraan toisiaan vastaan. Palkkatyöuran sijasta moni alkaa elää eräänlaista palkkionmetsästäjän elämää. Palkkiot ovat ennemminkin kertakorvauksia lopputuotteesta kuin työpalkkaa, jonka kapitalistit maksavat työvoiman uusintamiseksi.
Siirtymä työkyvyn yhteiskuntaan (workfare) tekee työstä yhä keskeisemmän yhteiskunnallisten oikeuksien lähteen. Valtiovallan erityinen suojelus alkaa koskea ennemminkin työpaikkoja kuin työvoimaa. Yksityiset vakuutukset ja rahastot korostuvat sosiaaliturvan muotona. Elinympäristön toimintamahdollisuudet kytkeytyvät läpeensä rahaan. Opinto- ja asuntovelat sitouttavat työelämään. Elämästä tulee työtä – ja työn eteen tehtävää työtä.
Olemme usein viitanneet laittomaan siirtolaiseen prekaarin työvoiman paradigmaattisena hahmona: pakotettu ottamaan vastaan mitä tahansa töitä millä tahansa ehdoilla, työn ja elämän samastuminen, työ oikeutena elämään, siis lahjana ja armonpalana, josta työntekijän pitäisi olla kiitollinen. Laiton siirtolainen on työntekijäyritys, jonka oikeus elämään on sidottu kykyihin tehdä työtä ja vastata työnantajien tarpeisiin.
Toinen hahmo tulee esille, kun kiinnitämme huomiota uusklassisen koulukunnan inhimillisen pääoman käsitteeseen. Käsite viittaa ihmisten kykyihin ja tietoihin kapitalististen sijoitusten kohteena. Inhimillinen pääoma on pääomaa siinä missä kiinteäkin pääoma. Siihen voidaan sijoittaa tulevaisuuden tuottojen toivossa. Työ on prosessi, jossa aktualisoidaan erilaisia inhimillisiä kykyjä arvonlisäyksen suorittamiseksi.
Laittoman siirtolaisen tilanne kiteyttää eräänlaisen ”paljaan kapitalismin” horisontin – kapitalismi yksinkertaisessa karuudessaan, ihminen työvoimatavarana. Inhimillinen pääoma tarkentaa katseen niihin erityisiin inhimillisiin kykyihin, jotka saavat jälkiteollisen yhteiskunnan työprosesseissa strategisesti ratkaisevan aseman.
Ei ole yllättävää, että jälkiteollisessa yhteiskunnassa nimenomaan korkeakoulujärjestelmä ollaan ottamassa yhä läpikotaisemmin kapitalistiseen kontrolliin. Siirryttäessä tietokapitalismiin korkeakoulujärjestelmästä muodostuu keskeinen uuden tiedon ja työvoiman tuotantolaitos, tutkinto- ja tutkimustehdas. Korkeakoulut eivät enää toimi niinkään keskiluokkaistumisen väylänä, vaan ”tietotyöväenluokan” ammattikouluina, kognitariaatin oppilaitoksina, kuten Bifo ehkä sanoisi.3 Siirtymä tietokapitalismiin korostaa koulutusjärjestelmää luokkarakenteen uusintamisessa. Kouluttautumisesta on ylipäätään tulossa jatkuva osa työelämää.
Tietotyöläinen muodostaa prekaarin hahmon, jonka on valjastettava persoonallinen tai ”henkinen” kehityksensä työelämätarpeiden palvelukseen. Työ ja persoonallisuus limittyvät. Samoin kuin laittoman siirtolaisen turva on sosiaalisissa verkostoissa, jotka välittävät tietoa työmahdollisuuksista, tietotyöläisen kilpailukyky, kyky kehittää uusia kykyjä, vaatii jatkuvaa yhteisöresurssien ja ”kollektiivisten aivojen” hyväksikäyttämistä. Yksilöllinen suoritus on mahdollinen vasta yhteisten resurssien pohjalta.
Prekaari elämä on elämää työntekijäyrittäjänä, jonka on panostettava 24/7 yrityksensä markkina-arvoon. Työelämälle on omistauduttava yli muodollisten työaikojen. Tilanne palauttaa työmarkkinoille fordismia edeltäneitä piirteitä, mutta myös rikkoo perinteisen jaottelun palkkatyöläisiin ja yrittäjiin. Palkkatyöläisiltä vaaditaan yhä yrittäjämäisempää toimintaa ja yhä useampi yrittäjä on pienyrittäjänä laskettavissa itse itselleen palkkaa maksavaksi duunariksi, ellei peräti torppariksi, joka maksaa vuokraa pankille, korkojen kera.
Prekariaattikeskustelulla on pyritty artikuloimaan työläissubjektiivisuutta tilanteessa, jota luonnehtii yhä yksilöllistyneempi ja abstraktimpi kokemus työn ja pääoman ristiriidasta. Prekaaria työelämää luonnehtii kokemus henkilökohtaisesti kannettavista riskeistä sekä kasvottomista järjestelmäpakoista. Prekariaattikeskustelu uhkaa jäädä tasolle, jossa tähän kokemukseen vastataan vain peräänkuuluttamalla yksilöllistä elämänhallintaa tukevia ratkaisuja, kuten perustuloa. Sinänsä välttämätön vaatimus ei politisoi kokemusta, ellei ennen kaikkea esitetä selkeää kysymystä siitä, ketkä prekaarista työvoimasta hyötyvät.
Yksityistä emansipaatiota on olemassa yhtä paljon kuin yksityistä kieltä. Pitäisi siis kyetä ylittämään prekariaatin yksilöivä eristys kamppailualoitteilla, jotka nimeävät paitsi yhteisiä intressejä myös konkreettisia vihollisia. Ja kuten aina, kamppailut ovat epätoivoisia tekoja vailla varmuutta. ”Toivon periaate” löytyy vasta kamppailuissa syntyvästä solidaarisuudesta, ei sitä ennen. Ei ole mitään minkä varaan laskea, ellei ole kollektiivista vastarintaa ja avunantoa.
Prekaarisuuden kokemukset ovatkin ehkä ennen kaikkea kokemuksia organisoitumattomuudesta. Teollinen proletariaatti löysi organisoitumisensa ehdot kollektiivisesti jaetuilta aika-paikka-vyöhykkeiltä. Prekariaatin kohdalla kaikki yhteiset ajat ja paikat ovat käyneet äärimmäisen kapeiksi. Yhteistä aikaa on kyettävä luomaan organisoitumisen itsensä kautta.
***
Paradoksit ovat melkoisia. Tietokapitalismi mobilisoi laajamittaisesti ihmisten henkiset kyvyt resurssikseen, mutta missä on innovatiivinen vastarinta. Valtio on muuttumassa kokonaisvaltaiseksi työhön pakottamisen järjestelmäksi, mutta missä on laajamittainen työstä kieltäytyminen. Elämä on muuttumassa työelämäksi, mutta missä on jyrkentyvä vastarinta. Elintasoerot ovat kasvussa, mutta missä ovat vastakkainasettelut. Prekaarista työelämästä on tullut yhtä organisoinnin organisointia, mutta vaikuttaa siltä kuin kollektiivisesta organisoitumisesta olisi tullut täysi mysteeri.
Melucci esittää, että uudet liikkeet organisoituvat vailla viittausta mihinkään erityisiin olosuhteisiin. Tätä ei pidä lukea ajatukseksi siitä, etteivät liikkeet sisältäisi viittauksia yleisiin olosuhteisiin. Päinvastoin, ”identiteettiliikkeet” näyttävät nousevan tilanteessa, jossa luokkaolosuhteet ovat muuttuneet sirpaleisiksi ja yksilöllistäviksi. Kollektiivisuuden rakentaminen on tullut yhtäältä problemaattisemmaksi, toisaalta näkyvämmäksi. Kaikki määritelmät ”meistä” ovat tulleet äärimmäisen hauraiksi ja niiden ylläpitoon on panostettava aktiivisesti. Kollektiivisuuksien ”löytämisen” sijasta etualalle on tullut niiden ”keksiminen”.
Ratkaisevaan asemaan nousee kysymys uusista commonseista, jotka kykenevät sitomaan ihmisiä kollektiivisiin kamppailuihin yli erityisten tilanteiden. Koko tähänastisen historiansa uusien liikkeiden sykli on artikuloinut commonseja lähinnä moraalisina ”hyvinä” tai yleisinhimillisinä oikeuksina. Tässä suhteessa prekariaattikeskustelulla on kaikki mahdollisuudet muodostua käänteentekeväksi avaukseksi uusien liikkeiden historiassa. Commonsit määrittyvät nyt uudenlaisina etuvaateina, luokkaintressien kohteina, joiden lähtökohtana eivät ole abstraktit ihanteet tai juridiikka, vaan konkreettiset elintarpeet ja työprosessit.
Prekaari elämä on elämää välitiloissa. Se on liikettä työ-, opiskelu- ja asuinpaikkojen välillä. Se on epämääräistä limittäytymistä erilaisten yhteiskunnallisten asemien väleihin. Siksi prekariaatin intressit eivät koske niinkään erityisiä työehtoja, vaan ennemminkin työn ja elämän yleisiä yhteiskunnallisia ehtoja. Juuri näitä voidaan ajaa commonsien nimissä. Commonsit määrittyvät tällöin jonain mikä turvaa työntekijäyrittäjän itsenäistä päätöksentekoa sekä yksilöllistä tuottavuutta. Kyse ei missään nimessä ole sellaisen kollektiivisuuden rakentamisesta, jonka edessä yksilöllinen elämä pitäisi kieltää. Kyse on prekariaatin ”ekonomistisista” intresseistä, jotka koskevat yhteisöresurssien vapautta ja niiden laajentamista.
Voidaan siis sanoa, että ”ammatilliset” etuvaateet saavat prekariaatin kohdalla välittömästi yhteiskunnallisen ja poliittisen luonteen. Vasta commonsien pohjalta prekaarin työvoiman on mahdollista puolustaa itsenäisyyttään, kilpailuttaa työnantajia ja haistattaa nihkeille asiakkaille.
Perustulo, ilmaiset ja laadukkaat sosiaalipalvelut, ilmainen ja laadukas joukkoliikenne, avoin tietoverkko, avoin lähdekoodi, avoin kaupunkitila ja ekologisesti kestävä infrastruktuuri ovat kaikki esimerkkejä commonseista, joita on ajettava materialistisina luokkakysymyksinä, ei idealistisina yhteishyvinä.
Commonsit prekaarien organisaatioiden asiana ovat vaihtoehto kyynisyydelle mutta kumarrus itsekkyydelle.
Viitteet:
1 Esim. Melucci, Alberto: The new social movements: A theoretical approach. Social Science Information,(19)2, 1980, s. 199–226 sekä Touraine, Alain: The Voice & the Eye. Cambridge University Press, 1981, s. 80 ja 95. Tosin Meluccin kanta spesifisti juuri luokan käsitteeseen käy myöhemmässä tuotannossa epäselväksi (antagonismin käsitteeseen ei).
2 Melucci, Alberto: Challenging Codes. Cambridge University Press, 1996, s. 84.
3 Ks. Franco ”Bifo” Berardi: ”Infotyö ja prekarisaatio”. Julkaistu Megafonissa, http://megafoni.kulma.net/index.php?art=265, 7.4.2005 & Tietotyö ja prekaari mielentila. Tutkijaliitto, 2006.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Jukka Peltokoski: Prekaari organisaatio […]
Leave a Comment