Riikka Taavetin haastattelu: Sosialistinen feminismi 70-luvulla ja nyt
Katariina Mäkinen
Haastattelussa keskustellaan Riikka Taavetin tutkimasta Marxist-Feministerna -ryhmästä ja sosialistisen feminismin kysymyksistä sekä 1970-luvulla että tämän hetken politiikassa. Riikka Taavetti on poliittisen historian opiskelija ja Vasemmistonuorten pääsihteeri.
MF-ryhmä
Marxist-Feministerna oli viidentoista pääosin ruotsinkielisen naisen ryhmä, joka toimi Helsingissä talvesta 1973/4 1970-luvun lopulle. MF-ryhmän toiminta oli osa itsenäisten feministiryhmien Feministit-Feministerna -verkostoa, joka perustettiin 1976. MF koostui suurimmaksi osaksi SKDL:oon naisista. Parhaimmillaan MF-gruppen kokoontui viikoittain. Ryhmä oli hyvin kirjallinen ja toimi etenkin alussa lukupiirin tapaan. Ryhmän jäsenet Birgitta Bouch ja Carita Nyström myös julkaisivat yhteisteoksen Denna Värld är Vår. Handbook i systerskapet (1975). Muita ryhmän jäseniä olivat muiden muassa siskokset Gerd ja Annlis Söderholm. Ryhmän toimintaan haettiin esikuvia ulkomailta, ja yhteyksiä sekä Pohjoismaihin että Eurooppaan luotiin aktiivisesti. Ulkomaisia esikuvia olivat esimerkiksi Ruotsin Grupp 8, Yhdysvaltain naisliike ja Ranskan aborttiliike.
Miten kiinnostuit MF-ryhmän tutkimisesta?
Kiinnostukseni lähti lesbofeminismin miettimisestä. Tähänastisen tutkimuksen mukaan lesbofeminismiä on Suomessa ollut vasta 80-luvun puolivälissä, ja minua kiinnosti miettiä syitä tähän. Mikä suomalaisessa 70-luvun feminismissä on niin ihmeellistä, että lesbofeminismiä ei ole täällä ollut? Huomasin sitten, että suomalaisesta 70-luvun feminismistä tiedetään tosi vähän. Totesin, että jotta voisin vastata kysymykseen lesbofeminismistä, minun pitää ensin selvittää mitä feminismi Suomessa ylipäänsä oli 70-luvulla.
MF-ryhmä taisi tulla tutkimuksen kohteeksi ihan sattumalta. Lentävä feministi -kirjasta selvisi, että MF-ryhmän arkisto on olemassa, toisin kuin esimerkiksi Puna-akkojen, joka oli toinen vastaava ensimmäinen ryhmä. MF-ryhmä myös mainitaan monissa tutkimuksissa Puna-akkojen ohella ensimmäisenä suomalaisena feministiryhmänä.
Minkälaiseksi feminismin ja sosialismin suhde MF-ryhmän kohdalla muodostui?
Tässä tulkintani poikkeaa aikaisemmista tutkimuksista, sillä ajattelen että sosialismi ei hävinnyt ryhmäläisten ajattelusta. Esimerkiksi Solveig Bergman on aiemmin tulkinnut, että MF-ryhmäläiset olisivat ensin olleet sosialisteja, ja sitten heistä olisi tullut puhtaita feministejä. Kyseenalaistan tämän puhtaan feminismin ajatuksen, se on minusta ongelmallinen. Sen materiaalin pohjalta, mitä minulla on, ei voi ajatella tapahtuneen Bergmanin kuvaamaa muutosta.
Minusta MF-ryhmän lähtökohta on sosialismissa. Lähdetään ikään kuin sosialistisen teorian sisältä siten, että siitä käsin tulkitaan sitä miten maailma muuttuu. Ja sitten mietitään, miten tätä teoriaa voitaisiin muokata ja laajentaa siten, että se ottaisi huomioon sukupuolisorron. On tietysti helppoja kohtia laajentaa sosialistista teoriaa, kuten talouteen liittyen reproduktiivinen työ. Mutta sitten on hankalampia kohtia eli ruumiillinen ja seksuaalinen sorto. Miten puhua niistä, mitä sosialismi tarjoaa niihin, vai tarjoaako mitään? En tiedä oliko MF-ryhmän kohdallakaan lopulta hirveän selvää, mitä sosialismi tarjoaa ruumiillisen ja seksuaalisen sorron analyysiin.
Osa MF-ryhmästä oli aktiivivasemmistolaisia, osa ei. Osalle feminismi oli nimenomaan se juttu, mutta selvästi heitäkään ei häirinnyt toimia marxilaisessa ryhmässä. Toisaalta voi kyllä ajatella, että ryhmän nimi on provokaatio, tapa kiistää että jollain toisella olisi oikeus määritellä marxilaisuus tai feminismi.
Sosialismin ja feminismin suhde on tietysti monella tasolla, ja se on toisaalta myös hirveän käytännöllinen. MF-ryhmällä oli ainakin alkuvaiheessa paljon pyrkimystä luoda yhteyksiä Suomen Naisten Demokraattiseen liittoon. eli SKDL:n naisjärjestöön. Monet ryhmäläisistä toimivat SKDL:ssä, monet olivat myös esimerkiksi Vietnam-liikkeessä ja vastaavissa. Toisaalta sitten suhde oli teoreettinen eli vasemmiston perinteestä tulevat ne käsitteet, joilla ryhmässä lähdettiin analysoimaan yhteiskuntaa. Ja toisaalta myös hirveän kriittinen asenne siihen, että miksei vasemmisto tee mitään, miksi vasemmistossa siedetään seksismiä. Sellainen muutos siinä ehkä tapahtui, että MF-ryhmä siirtyi opintopiirimäisestä toiminnasta, jossa lähdettiin nimenomaan teorioista – itsen ulkopuolelta lähtevästä analyysista – jotenkin henkilökohtaisempaan, oman elämän kautta analysoimaan. Mutta sekin on sellainen muutos joka minusta ei ole siirtymä pois sosialismista vaan erilainen tulkinta sosialismista.
Kuinka vasemmistolaiset ryhmät suhtautuivat feminismiin ja feministien pyrkimyksiin muodostaa omia, erillisiä ryhmittymiä?
Se onkin hauska ilmiö. MF-ryhmähän toimi ruotsiksi, vaikka mukana oli myös joitakin suomenkieltä äidinkielenään puhuvia. Muutama MF-ryhmäläinen oli töissä KSL:n ruotsinkielisessä vastineessa eli Folkets Bildning Förbundissa ja sitä kautta järjestivät siellä feministisiä kursseja. Muutama myös kirjoitti Ny Tid -lehteen todella paljon, ja siinä oli tavallaan keskusteluareena ruotsinkieliselle feminismille. Suomenkielisellä puolella oli kaksi vaihetta. Ensin vaiettiin kuoliaaksi eli feministinen keskustelu ei näkynyt millään tavalla. Tosin voi olla että toiminnasta ei myöskään tiedetty eli kyse ei ollut tahallisesta vaikenemisesta. Sitten myöhemmin kun oli tietämystä suhtautuminen oli pilkkaavaa. Feminismiin suhtauduttiin joko naurettavana tai poliittisesti vahingollisena. Samanlainen suhtautuminen oli myös taistolaisliikkeessä, mikä näkyy ruotsinkielisten taistolaisten Erhet-lehdessä. Se ero kylläkin että siellä ei ilmeisesti pilkattu, vaan enemmän vain äidillisesti opastettiin takaisin turvalliseen teoriaan, marxismi-leninismin pariin pois porvarillisesta haihattelusta. Kansan Uutisissa asenne oli selkeästi pilkkaava.
Yksittäisten ihmisten suhtautumisesta on vaikeampi sanoa mitään. Luulen, että aika pitkään 70-luvulla meni ennen kuin kukaan edes oikein tiesi. Vielä vuonna 1976 Yhdistys 9 jäsen Leila Räsänen kirjoitti, että Suomessa ei ole radikaaleja naisryhmiä, koska niille ei ole kysyntää. MF-ryhmä kuitenkin toimi vuodesta 1973. Eli ehkä toiminta ei vain ylittänyt kielirajaa ja oli muutenkin pienten piirien juttuja.
Erilaisia konkreettisia kohtaamisia tietysti oli, erilaiset juhlat ja vastaavat tilanteet, näistä aiheutui sen tyyppistä kommentointia että ”miten te saatte tulla tänne esiintymään, eihän tämä nyt ole sopivaa”.
Oliko suhtautumisessa separatismin kritiikkiä, ajatusta siitä että on vasemmistolaiselta liikkeeltä pois jos on erillisiä feministiryhmiä?
Minusta ei näytä siltä että kritiikkiä olisi tullut, mutta toisaalta ryhmässä siihen kuitenkin selvästi valmistauduttiin. Esimerkiksi yhdessä artikkelissaan he erikseen perustelevat, että feminismi ei eristä naisia. Tulkitsen tätä niin, että vaikka kukaan ei kritiikkiä suoraan esittänyt, suomalaisessa keskustelussa separatismin vastainen linja on niin vahva että vaaditaan etukäteisperustelua jo ennen kuin kukaan ehtii syyttäkään.
Ja kyllähän keskustelu feminismin tarpeesta on myös aina keskustelu siitä, onko työväenluokan taistelu ensisijainen. Tämä oli myös monien vasemmistolaisten ei-feministien suhtautumisen taustalla. Kyse ei ehkä ollut niinkään naisryhmien vastustamisesta, koska niillä on kuitenkin Suomessa pitkä perinne. Esimerkiksi puolueiden naisjärjestöt ovat olleet Suomessa todella vahvoja.
Liittyikö MF-ryhmään erityistä feministisen toimintakulttuurin luomista?
Ehdottomasti. On ilmiselvää, että MF-ryhmällä oli vasemmiston opintopiiriperinne ja feministisen tiedostamisryhmän perinne, ja se miten toimittiin oli näiden yhdistelmä. Huvituin kyllä kun tajusin, että he pitivät alkukierroksia joissa kukin sai kertoa mitä kuuluu – se tulee tanskalaisen feministiryhmän käytännöstä. (Alkukierroksia pidetään edelleen ainakin Vasemmistonaisten tapaamisissa.) Eli feministit toivat ulkomailta erilaisia toimintakäytäntöjä. Ja erityisesti antihierarkkisia periaatteita: kiertävä puheenjohtajuus, kiertävä sihteerivuoro, tavataan aina eri ihmisen luona, ei yhdistystä. Ja ehkä työskentelytavoissakin oli sellaista yhdessä tekemisen meininkiä – mikä ei tietysti ole vasemmistollekaan vierasta. Että luetaan yhdessä ja keskustellaan. Ehkä MF-ryhmässä meininki oli vähän tasa-arvoisempaa kuin monissa muissa porukoissa. Esimerkiksi se, että joku alustaa ei tarkoittanut sitä, että hänellä olisi jotenkin parempi tieto aiheesta. He myös tekivät yhdessä näyttelyä tee se itse -asenteella – että kaikki osallistuvat ja kaikki pystyvät yhdessä tekemään.
Miten näet tämänhetkisen tilanteen (verrattuna 70-lukuun) – mitä on tapahtumassa sosialismin ja feminismin suhteen?
Sosialismihan on tässä ensimmäinen kiinnostava kysymys. Eli missä määrin sosialistinen keskustelu on nousemassa Suomessa. En ole varma kuinka laajasta ilmiöstä on kysymys, mutta jotakin on joka tapauksessa tapahtumassa. Ja sitten on kysymys siitä että minkälaista sosialismi sitten voisi olla. Sosialismilla on kuitenkin historia sellaisena aatteena, jossa on jokin lopullinen päämäärä. Tätä aspektia ei ainakaan enää pysty erityisen hyvin käyttämään poliittisena keskusteluvälineenä. Sitten taas feminismi, joka on ollut 80-luvun lopulta saakka aika akateemista.
Eli feminismi sijaitsee naistutkimuksen laitoksilla – ihan hyvä paikka sijaita sinänsä, mutta olisi myös kiva, että feminismi tulisi sieltä pois, ruohonjuuritasolle. Ja toisaalta feminismillä on ollut liittolainen Vihreissä, mikä on sinänsä loogista jos ajatellaan että Vihreillä ja uudella naisliikkeellä on yhteinen historia 60-luvun yhden asian liikkeissä. Toisaalta taas tämä tulkinta minusta unohtaa sen, että näillä molemmilla on myös sosialistinen historia. Ja samalla edellä mainittu tulkinta unohtaa sen, että naisliike on muutakin kuin 60-luvulla noussut liike. Eli tuossa ajattelussa haetaan sellaista yhteistä historiaa, mitä suomalaisessa kontekstissa ei välttämättä ole. Vihreällä liikkeellähän ei ole ympäristöä lukuun ottamatta selkeää näkemystä siitä, mihin yhteiskunta on menossa – mutta eipä ole vasemmistollakaan. Ja vasemmiston visio on ollut sellainen, että yhdistetään nämä 60-luvun yhden asian liikkeet eli ollaan vihreitä, feministisiä, pasifisteja, ajetaan homojen oikeuksia. Ei voi olla niin että me yritetään pitää tällaista kimppua kasassa ja se on meidän ideologia. Tai ainakaan se ei ole tähän mennessä toiminut kauhean hyvin. Tämä on siis sellainen vasemmisto joka ei ota sosialismia lähtökohdakseen.
Ja jos taas sosialismi otetaan lähtökohdaksi, pitäisi tietää mitä se sosialismi on, ja sovitetaanko feminismi siihen yhteen. Ja tuleeko jälleen kysymys pää- ja sivuasioista, nähdäänkö feminismin hajottavan naisia pois työväenliikkeen rintamasta vai olisiko mahdollista tehdä sellainen tulkinta tuotantosuhteista, joka sisältäisi sukupuolisorron analyysin. Tätähän 70-luvun feministit yrittivät mutta eivät oikeastaan koskaan saaneet valmista teoriaa aikaan. Että sosialismi ei olisi sukupuolisokeaa vaan näkisi sukupuolen merkityksen. Vielä ainakaan tätä ei ole näköpiirissä.
Paljonhan vasemmistossa toki käydään sellaisia keskusteluja, jotka liittyvät sukupuoleen. Mutta minun mielestäni on älyllistä laiskuutta se, miten paljon siedetään sitä että ihmiset eivät osaa operoida sukupuolen kanssa. Että on jotenkin ihan hyväksyttävää – miehille, ennen kaikkea, naisillekin kyllä – sanoa että minua ei tämä sukupuolihomma tässä kiinnosta. Tai sanoa että ”niin sittenhän tässä on tällainen sukupuoleen liittyvä merkitys mutta ei puhuta nyt siitä vaan mennään eteenpäin”. Itse asiassa se saattaa olla naisille vielä helpompaakin, koska naisilla on tavallaan sukupuolensa suoma etuoikeus sanoa että joo joo tämä on tärkeää mutta se on niiden muiden juttuja.
Ja jos nainen tekee näin niin se näyttää vielä enemmän siltä että ai jaa, ei nämä nyt sitten olleetkaan niin merkittäviä asioita. Se on vaarallista. En tietenkään tarkoita että kaikkien naisten olisi oltava pakonomaisen kiinnostuneita sukupuolesta, jos ei kiinnosta niin ei sille mitään mahda. Mutta jos vertaa ympäristökysymyksiin on selvää että jos puhutaan vaikka talouden ympäristövaikutuksista, niin kukaan ei voi sanoa että minua ei nyt kiinnosta tämä ympäristö. Sukupuolella ei vielä ole samanlaista merkitystä, sitä pidetään erityiskysymyksenä.
Sukupuolesta puhuminen tuntuu olevan naisille vaikeaa, sitä nolostellaan ja mieluummin vaietaan.
Tämä liittyy myös Suomen vasemmistolaiseen keskustelukulttuuriin. Keskustelijat ovat käsittämättömän miesvaltainen joukko, ja aika usein naiset ostavat paikkansa keskustelussa olemalla puhumatta sukupuolesta. Tai sitten olemalla se kiintiöfeministi, mutta heitäkin on oikeastaan aika vähän.
Ja kiintiöfeministinä on raskasta olla.
Aivan, ja ainakin minua kiinnostaa keskustella myös muista asioista kuin sukupuolesta.
Feminismi on kuitenkin selvästi jollain tavalla nousussa, ja esimerkiksi Vasemmistonaisiin on tullut uutta väkeä. Ja erityisesti ilahduttaa se, että ihmiset ovat kiinnostuneita teoriasta. Ei sillä että kaikkien pitäisi olla kiinnostuneita teoriasta, esimerkiksi perhepolitiikka on helkkarin tärkeä aihe ja hyvä että joku sitä tekee. Mutta ei saa jättää teoriaa niin että se ei olisi mielenkiintoista tai oleellista. Koska silloin se samalla annetaan joidenkin toisten tehtäväksi, joku sen tekee kumminkin. Suomessa myös käydään aika vähän teoriakeskustelua vasemmistossa tai muuallakaan, se tietysti vaikeuttaa myös feministisen teorian käsittelyä.
Miten itse ymmärrät feminismin suhteessa vasemmistolaiseen politiikkaan? Millaisia jännitteitä näihin liittyy?
Ajattelen, että jos jotakin kokonaisanalyysia on rakentamassa – kutsuu sitä sosialistiseksi ajatteluksi tai miksi tahansa – se pitäisi rakentaa siitä näkökulmasta, että feminismi ei ole sille erillinen vaan osa sitä analyysia. Kiinnostava näkökulma on, että kun sosialismi vanhassa muodossaan sisälsi ajatuksen naisten emansipaatiosta osana sosialistisia tavoitteita, niin sitten kun todettiin että reaalisosialismiin kiinnittynyt sosialismi ei toiminut, feminismiltä tavallaan putosi pohja – feminismin ei ole enää pakko olla mukana. Ja tämä liittyy myös siihen kuinka voi tarttua liikkeen sisäiseen epätasa-arvoon. Eli jos seksisti on huono sosialisti siitä on helpompi puhua kuin silloin, jos feminismillä ei ole mitään tekemistä teorian kanssa.
Itse en voi nähdä vasemmistoa ilman feminismiä. Ymmärrän, että monet haluavat puhua tasa-arvosta tai sukupuolisensitiivisyydestä, mutta minusta se on vähän samaa kuin puhua luokattomasta yhteiskunnasta työväenluokan sijaan. Kyse on samankaltaisesta historiallisten suhteiden hävittämisestä.
Vasemmiston iso anti feminismin sisäiseen keskusteluun on sukupuolijärjestelmän analyysi voluntaristisen yksilökeskeisyyden sijaan. En ymmärrä minkä takia vasemmiston pitäisi alkaa tukea pörssiyhtiöiden hallitusten naiskiintiöitä. Se on kuitenkin eliittinaisten juttu. Tosi kiva tietenkin että siellä on naisia pikkutyttöjen esikuviksi, mutta haluammeko todella kasvattaa pikkutytöt osaksi finanssitalouden eriarvoistavaa järjestelmää? Tai minkä takia naisten vapaaehtoinen asepalvelus olisi tasa-arvosaavutus? Tämä on oikeistolaisten feministien näkökulma.
Ja tässä on minusta hirveän hyvä vastaus niille miehille, joiden mielestä feminismi ei koskaan aja miesten asiaa. Koska jos puhuu sukupuolijärjestelmästä on selvää, että kolikolla on toinenkin puoli. Jos naisia syrjitään työelämässä, miehiä syrjitään perheessä – ja näitä asioita ei voi korjata ilman, että korjaa ne molemmat. Tämä keskustelu ei ole hirveän pitkällä, mutta Vasemmistoliiton miespoliittinen työryhmä on kyllä ollut aika hyvä, siinä on ollut vahvasti sukupuolijärjestelmän näkökulma.
Oliko MF-ryhmässä jotakin, jota toivoisit tämänhetkiseen feminismiin, jotakin joka turhaan jäi 70-luvulle?
Ihan epäilemättä ainakin se hillitön rohkeus teoreettiseen tulkintaan. Näillä ihmisillähän ei tietenkään ollut minkään sorttista naistutkimuksellista koulutusta, koska sellaista ei ollut tarjolla – vaikka he olivat kyllä aika koulutettuja naisia, että sinänsä mistään työläisromantiikasta ei ole kysymys. Mutta että otetaan vain Hegel käteen ja todetaan, että tällä ei ole mitään annettavaa meidän elämälle – ja sitten kysytään, miten tämän teorian voi muuttaa sellaiseksi, että tässä on jotain tolkkua meille. Tämäntyyppistä toimintaa todella toivoisin, ja siihen ruohonjuuritason feminismi olisi tervetullutta, ja sellainen feminismi jossa ei aina lähdetä siitä että ihmisillä on oltava naistutkimuksen opintoja jotta he voisivat olla feministejä. Ja ehkä tähän auttaisi myös oman elämän ottaminen ajattelun lähtökohdaksi. En tiedä ovatko tiedostamisryhmät tähän paras toimintamuoto, mutta joka tapauksessa sellainen toiminta, jossa lähdetään arkisista kokemuksista. Ja kyseenalaistamisen näkökulma, että mikään ei kelpaa sellaisenaan vaan se otetaan aina käsittelyyn ja kaikesta todetaan, että tästä täytyy keskustella vielä lisää (eivätkä he koskaan tietenkään ehtineet keskustella riittävästi!). Että ei hyväksytä sitä että tämä on tulkittu näin ja selvä juttu. Tarvitaan lisää tietoa ja lisää omaa analyysia.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Katariina Mäkinen: Riikka Taavetin haastattelu: Sosialistinen feminismi 70-luvulla ja nyt […]
Leave a Comment