Selkeämpää logiikkaa työelämäkeskusteluun, kiitos!

”Sumeaa logiikkaa työelämään”, peräänkuulutti Anu Suoranta Helsingin Sanomien kirjoituksessaan 29.7.2009. Suorannan näkemyksen mukaan nykyaikana työelämän sääntely toimii edelleen kahden navan, palkkatyön ja yrittäjyyden, mallin mukaisesti, mikä on vastakkaista Suorannan ehdottamalle sumean logiikan mallille, joka sallii muunkin kuin ”ykkösen ja nollan”. Suoranta väittää myös, että tämä ”oivallus portaattomasta säädöstä ei ole yltänyt työelämän sääntelyjärjestelmään ja sosiaaliturvaan”.

Suorannan kirjoitus on valitettavan tyypillinen esimerkki nykyaikaisesta työelämäkeskustelusta, jossa joillakin työelämätutkijoilla ei ole esittää juuri muuta kuin työmarkkinoiden sääntelyn ”jäykkyyttä” koskevia väitteitä. Tästä seuraa sekä konkreettisuuden puutetta että toistoa toiston perään. Kyseinen työelämätutkimuksen suuntaus on valitettavan usein myös asiantuntematonta tavalla, joka syö sen uskottavuutta. Jos osa väitteistä on heikkoja, se heikentää samalla muitakin väitteitä, vaikka niissä jotain järkeä olisikin.

Tämä suuntaus myös sääntelyyn keskittyessään hämärtää, liberaalille politiikkakäsitykselle ominaisesti, sen olennaisen asian, että työssä ja tuotannossa on tässä yhteiskunnassa kyse keskeisesti kapitalistisista tuotantosuhteista ja että siinä on työelämän valtasuhteiden ydin. Surkeimmillaan tällainen suuntaus jopa väittää, että nyky-yhteiskunnassa keskeinen ristiriita on vakituisessa työssä olevien ja vakituista työtä vailla olevien välillä – onneksi Suoranta ei kuitenkaan kuulu tähän joukkoon, joka on oma-aloitteisesti sisäistänyt vanhan kunnon ”hajoita ja hallitse” -taktiikan.

Sääntelyn jäykkyyttä korostavalle puhetavalle on tyypillistä väittää, Suorannan tavoin, ettei nykyinen työelämän sääntely tunne muuta kuin yrittäjyyden ja palkkatyön. Tosiasiassa esimerkiksi työttömyysturvalaissa on määritelty myös palkansaajaan rinnastettava yrittäjyys, siis näiden välimuoto, mikä on osoitus Suorannan kaipaamasta sumeasta logiikasta. Koska olette lukeneet yhdenkään työelämätutkijan huomioivan esimerkiksi tämän lainkohdan ja käsittelevän sitä analyyttisesti?

Suoranta jatkaa toteamalla palkkatyön eriytyneen kahdelle raiteelle. Hänen mukaansa ”Ykkösraiteella tehdään työtä kokoaikaisesti saman työnantajan palveluksessa. Työntekoa pidetään normaalitilana ja työn puutetta poikkeustilana. Taustalla on malli, jossa ihminen siirtyy ammattiin valmistuttuaan suoraan työelämään ja siitä eläkkeelle. Ykkösraiteen työsuhteeseen on ollut perusteltua sitoa tiettyjä oikeuksia, kuten lomaoikeus sekä turva työttömyyden ja sairastumisen varalle. Työelämän kakkosraiteella työtä teetetään kustannustehokkaasti pätkä- ja silpputyönä. […] Kakkosraiteella törmätään niin sanotun normaalityön oletukselle rakennettuihin työelämän ja sosiaaliturvan oikeuksiin. Osa niistä on vaikeasti saavutettavissa, osa on karannut työntekijän ulottumattomiin.”

Suorannan kirjoitus siis implikoi, että ns. epätyypillisiä työsuhteita, kuten osa-aikatyötä ja määräaikaisia työsuhteita, vaivaisi lähes täydellinen oikeudettomuus mitä tulee loma- ja sosiaaliturvaoikeuksiin. Tosiasiassa työttömyysturvalakia jäsentää keskeisesti periaate, jonka mukaan työttömyysturva on tarkoitettu muuhun kuin itse aiheutettuun työttömyyteen. Siis työttömyysturvaoikeus on yhtä lailla tilanteessa, jossa työ on päättynyt määräajan päätyttyä, kuin tilanteessa, jossa toistaiseksi voimassa oleva työsuhde on päättynyt irtisanomiseen tuotannollisesta ja taloudellisesta syystä. Siis määräaikainen työ ja jatkuva työ eivät ole tässä suhteessa millään lailla eriarvoisessa asemassa, mikä on aivan alkeellinen perusasia suomalaisessa sosiaaliturvalainsäädännössä. Sellaisella työnhakijalla, jolla on ollut monia eri työsuhteita, voi olla vähän enemmän tekemistä työtodistusten hankkimisessa sekä palkkatodistusten liittämisessä työttömyysturvahakemukseen, mutta olisi liioittelua kuvailla työttömyysturvaa tässäkään tapauksessa ”vaikeasti saavutettavaksi”. (Ansiosidonnaisen työttömyysturvan suuruutta koskien on määräaikaisen ja jatkuvan työn välillä pieniä poikkeuksia liittyen työllistymisohjelmalisään, mutta joka tapauksessa siihen voi saada oikeuden pelkillä määräaikaisillakin töillä.)

Lisäksi osa-aikatyössä olevalla työnhakijalla on oikeus soviteltuun työttömyysturvaan, jos kaikki muutkin, kaikkia työnhakijoita koskevat edellytykset täyttyvät. Vastaavasti vuosilomalain mukaan lomaoikeus kertyy myös määräaikaisessa työsuhteessa, ja osa-aikatyössäkin tietyin ehdoin. Vuosilomapankkiehdotuksessa, johon Suoranta viittaa, ei toki olisi mitään vikaa, mutta koko ehdotuksen ”hienosäätömäinen” luonne osoittaa, että tosiasiassa väitetty oikeudettomuus ei ole oikeudettomuutta.

”Ansiosidonnaisen työttömyysturvan saamiselle ja tason säilymiselle ei ole takeita”, jatkaa Suoranta viitaten edelleen ”kakkosraiteeseen”. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan takaa tietenkin riittävän pitkä olo työssäoloehdon täyttävässä työssä, ja tähän kelpaa myös osa-aikatyö, joka täyttää työssäoloehdon (vähintään 18 h/vko ja opetusalalla vielä vähemmän). Myöskään kokoaikaisen työsuhteen toistaiseksi voimassa olevalla työsopimuksella aloittavalla työntekijällä ei ole takeita ansiosidonnaisen työttömyysturvan saamisesta ennen kuin on ollut työssä riittävän kauan. Jokaisella on siis ihan samanlaiset takeet ansiosidonnaisen työttömyysturvan saannille, oli sitten tehnyt toistaiseksi voimassa olevia tai määräaikaisia työsuhteita. Tapa, jolla työssäoloehdon täyttyminen lasketaan, on sama. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan kestokin on sama, olet sitten tehnyt määräaikaisia tai jatkuvia työsuhteita tai osa-aikatöitä.

Lisäksi Suoranta arvostelee, kuinka ”työntekijöiden edunvalvonnan ajatus- ja käsitemaailma on pitkään perustunut yhtäjaksoisen ja kokoaikaisen työn ihanteelle.” On totta, että on olemassa jatkuvan ja kokoaikaisen työn juridinen normi. Sen mukaan työsuhteen määräaikaisuudella pitää olla peruste. Ja sen mukaan jos työnantaja tarvitsee lisää työntekijöitä hänen osa-aikatyötä tekeville työntekijöilleen sopiviin tehtäviin, työnantajan on tarjottava näitä töitä osa-aikatyöntekijöille. Sitten kun esimerkiksi näistä lainkohdista päästään eroon, niin on lakkautettu jatkuvan ja kokoaikaisen työn juridinen normi ja ihanne! Ainakin työnantajapuoli olisi tähän tyytyväinen.

Tätä Suoranta ei välttämättä tarkoita, mutta se on oikeastaan samantekevää, sillä hänen kirjoituksensa ei onnistu tuomaan esille tosiasiaa, että on siis olemassa perusteltuja syitä sille, miksi edunvalvonta liittyy yhtäjaksoisen ja kokoaikaisen työn normiin. Näiden syiden hätäinen sivuuttaminen ei ole hyödyksi edunvalvonnalle, jonka ansiota kokoaikaisen ja jatkuvan työn normi on (oma ansionsa on toki myös poliittisesti järjestäytyneellä vasemmistolla) ja johon kuuluu kyseisten normien toteutumisesta huolehtiminen. Nykyisessä työelämäkeskustelussa on valitettavan usein toistuva – ja ennen kaikkea valitettavan vähän pohdittu – ristiriita, että samaan aikaan valitetaan sekä perusteettomista määräaikaisuuksista että kokoaikaisen ja jatkuvan työn normista. Jatkuvan ja kokoaikaisen työn juridinen normi ei ole moraalinen arvio hyvän elämän mallista vaan palkansaajien materiaalista puolustamista.

Loppujen lopuksi Suorannan kirjoituksesta ei jää jäljelle paljon muuta kuin hyvin abstrakti tavoite ”hyvästä ja tasa-arvoisesta” työelämästä, mikä on jälleen valitettavan tyypillistä hänen kirjoituksensa edustamalle puhetavalle ja tutkimussuuntaukselle. Miten kapitalistinen tuotanto voisi olla tasa-arvoista? On selvää, että kapitalistinen valtio tarvitsee työsuhteiden sääntelyä hallitakseen tuotantoa, mutta tämä ei tarkoita, että epätasa-arvon lähde olisi sääntelyssä sinänsä. Tällaisella hyvää tarkoittavalla liberaalilla tavoitteenasettelulla, jonka liberaaliutta ei poista muutama viittaus edunvalvontaan, vain väistetään olennaista kysymystä, eli sitä, kuka hallitsee tuotantoa (ja valtiota). Milloin ”vasemmistolaiset” työelämätutkijat siirtyvät työelämän sääntelyn käsittelystä ja arvostelusta (historiallisen talouskriisin aikana!) tähän tärkeimpään kysymykseen?

Työelämätutkijoiden olisi myös tärkeää käsitellä työttömyysturvalainsäädäntöä pikemminkin joustavana ja työhön pakottavana kuin korostaen yksipuolisesti sen jäykkyyttä. Erilaiset työn tekemisen muodot huomioon ottava joustavuus ei ole millään tavoin ristiriitaista työhön pakottamisen kanssa. Tunnetaanhan paljon puhutusta ja kehutusta ”Tanskan mallistakin” se, että siihen kuuluvat ankarat työvoimapoliittiset sanktiot – aivan kuten Suomeenkin, joka eurooppalaisessa vertailussa jo tällä hetkellä lukeutuu ns. joustoturvamaihin (mitä ei sääntelyn jäykkyyttä korostavien tutkijoiden puheiden perusteella uskoisi). Jos lainsäädäntöä arvostellaan, niin keskeisenä arvostelun kohteena pitäisi olla siis pikemminkin työvoiman hallinnointiin kuuluva työhön ja aktiivisuuteen pakottaminen kuin väitetty jäykkyys.