Sodan sukupolvet

Bill Rolston: Children of the Revolution. Guildhall Press 2011.

Pohjois-Irlannin konfliktista (Troubles) on kirjoitettu paljon kirjoja, sekä tasavaltalaisesta että lojalistisesta näkökulmasta. Jokaisen konfliktin kohdalla tarinoiden näkökulmissa on aina epäsuhtaa, ja niin on myös Pohjois-Irlannin konfliktin tapauksessa. Entisten vankien näkökulma on ollut enemmän esillä kuin Iso-Britannien sotilaiden, tasavaltalaiset ex-vangit ovat olleet enemmän äänessä kuin lojalistien ex-vangit. Ja miespuolisten tasavaltalaisten näkökulma on ollut painokkaammin esillä kuin naispuolisten. Bill Rolstonin mukaan erityinen epäsuhta koskee taistelijoiden lasten näkökulmaa. Children of the Revolutionin tavoite onkin tuoda esiin juuri lasten kertomuksia.

Taistelijoilla Rolston viittaa ei-valtiollisten sotilaallisten ryhmien jäseniin, siis ryhmiin kuten IRA (Irish Republican Army), INLA (Irish National Liberation Army), UVF (Ulster Volunteer Force) ja UDA (Ulster Defense Association). Melkein kaikilla kirjassa haastatelluilla on isä tai äiti, joka on todistetusti toiminut tällaisessa ryhmässä. Kahdesta poikkeuksesta toinen on Gearóid Adams, Gerry Adamsin poika. Haastateltavat eivät ole haastatteluhetkellä enää lapsia vaan aikuisia, laajalla ikäskaalalla (syntymävuodet 1954-1983). Rolston itse on perhetaustaltaan tasavaltalainen mutta on silti onnistunut kokoamaan näkökulmiltaan tasapainoiselta vaikuttavan kokonaisuuden.

Rolstonin tutkimus ei ole kvantitatiivinen, joten sen perusteella ei tulisi tehdä voimakkaita yleistyksiä. Kuitenkin se vaikuttaa avaavan eräitä keskeisiä peruskokemuksia, joissa on sekä yhtäläisyyksiä että eroja tasavaltalaisten ja lojalistien välillä.

Yksi tällainen peruskokemus on se, että aseellinen taistelu tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa näyttäytyy taistelijoiden lasten kertomuksissa pitkälti välttämättömyytenä. Omia alueita oli puolustettava. Toinen osapuoli halusi tuhota “meidät”, niinpä oli pyrittävä tuhoamaan “heidät”. Yhteiskunnallinen tilanne valitsee taistelijat, yksilö ei valitse taistelua.

Vaikka lapset eivät kaikki samalle tielle itse lähteneetkään, monet heistä pitävät näitä lähtökohtia ymmärrettävinä, kaikesta tuskasta ja menetyksestä huolimatta. Isät ja äidit taas tiesivät hyvin, että sotilaallisesta toiminnasta on lähes väistämättömänä seurauksena joko vankila tai kuolema ja yrittivätkin siksi usean tarinan mukaan estää lapsiaan ryhtymästä samalle tielle. Tämä ei toki aina onnistunut, sillä joissain tarinoissa isä ja poika istuvat yhtä aikaa vankilassa.

Voimakkain poikkeama tästä yleisestä peruskokemuksesta on Dan McCannin tytär, joka ei halua paljastaa nimeään. Dan McCann oli yksi “Gibraltarin kolmikosta”, Provisional IRA:n vapaaehtoinen, jonka Iso-Britannian armeijan Special Air Service (SAS) tappoi Gibraltarilla vuonna 1988. Kolmikko oli Gibraltarilla pommioperaatiossa, mutta tappohetkellä jokainen oli kuitenkin aseeton. McCannin tytär pitää isänsä ratkaisua osallistua sotilaalliseen toimintaan sekä moraalisesti että taktisesti virheellisenä eikä näe siinä mitään hyväksyttävää.

Vaikka sekä lojalistien että tasavaltalaisten näkökulmassa korostuu välttämättömyys, lähtökohdat ovat silti erilaisia. 1960-luvun lopun kansalaisoikeusliikkeeseen pohjaavat näkökulmat korostavat epäoikeudenmukaisuuksia, joista taistelut kumpusivat: rauhanomaisen taktiikan umpikujat (esimerkiksi Bloody Sunday 1972) johtivat lisääntyvään sotilaalliseen panostukseen sekä sittemmin sotilaallisen taktiikan kostokierteeseen ja järjettömiin äärimmäisyyksiin.

Tasavaltalainen toiminta pyrki epäonnistumisistaan huolimatta muuttamaan maailmaa ja katsomaan tulevaisuuteen (kansainvälisine vaikutteineen tai innoittajineen). Lojalistinen positio sen sijaan tähtäsi pikemminkin vallitsevan olotilan (valta-asetelman) säilyttämiseen, samalla kun tasavaltalaisten puolisotilaallisten järjestöjen toteuttamat pommi-iskut ja talojen polttamiset olivat konkreettinen omaan yhteisöön kohdistuva uhka. Siksi symboliikkakin on erilaista: vaikka kummallakin on marttyyrinsa myös lähihistoriasta, lojalistien menneisyysviitauksissa korostuvat jatkuvat Boynen taistelun ylistykset ja konservatismi, kun taas tasavaltalaisten näkökulma on kansainvälisempi. Tasavaltalaisten viholliset ovat selvät, siinä missä lojalistien näkökulma on tietyssä mielessä skitsofreeninen: UVF ja UDA ovat kuningaskunnan puolella mutta samalla Iso-Britannian kontrollitoimien kohteena. Miltä tuntuu istua “marttyyrina” sen valtion vankilassa, jota haluaa puolustaa?

Suhtautuminen rauhanprosessiin (vuoden 1994 tulitauko, Good Friday Agreement 1998, vallan jakamista koskevat kompromissit, puolisotilaallisten ryhmien luopuminen aseista ja niin edelleen) on molemminpuolisesti myönteistä. Näkökulmat kuitenkin poikkeavat. Muutamat lojalistitaustaiset viittaavat kokemukseen siitä, että (Provisional) IRA:n julistettua tulitauon, sotaa ei yksinkertaisesti voitu jatkaa, koska sotaa ei voi käydä yksin. Rauhanprosessi ei siis ollut oma valinta vaan toisten osapuolten tekemä päätös. Samalla toisaalta lojalistikertomusten mukaan entiset kovankin linjan miehet ovat nykyään mukana rauhanomaisissa yhteisöllisissä projekteissa. Mutta missä määrin nämä yhteisölliset projektit käytännössä sitä “oman kulttuurin ylläpitämistä”, joka heinäkuun 12. päivän paraateissa toteutuu uhoavina provokaatioina tasavaltalaisille asuinalueille?

Tasavaltalaiskertomuksissa taas korostuvat rauhanprosessin kohdalla konkreettisemmat positiiviset asiat, kuten Iso-Britannian sotilaiden poissaolo taikka yhteiskunnan suurempi tasa-arvoisuus (työllistymismahdollisuudet, demokratia…). Gerry Adamsin poika Gearóid toteaa, että vaikka poliisivoimien tasapuolisuuden kanssa on yhä tekemistä, hän näkisi oman poikansa ryhtyvän mielummin poliisiksi kuin liittyvän Real IRA:n joukkoihin.

Pohjois-Irlannin konfliktista on usein puhuttu uskonnollisena konfliktina. Children of the Revolution ei tällaisia käsityksiä tue. Se, että tasavaltalaisista monet ovat perhetaustaltaan katolilaisia ja lojalistit protestantteja, on tärkeää mutta silti toissijaista. Tasavaltalaiskertomuksissa esiintyy paljon kriittisyyttä katolista kirkkoa kohtaan: sosialistisen vakaumuksen vuoksi, naisnäkökulmasta taikka sen vuoksi, että kirkko ei aikoinaan tukenut nälkälakkolaisia. Vastaavasti tärkeän lojalistin Gusty Spencen tytär kirjoittaa, että katolilaisia ei suinkaan vihattu vaan vihan kohteena olivat IRA ja sen teot.

Mainittakoon vielä yksi Children of the Revolutionissa kiinnostavalla tavalla korostuva teema, nimittäin työväenluokkaisuus. Sitä painotetaan molemmin puolin: oma kotilähiö (tyypillisesti Belfastissa) on tyypillisesti työväenluokkainen. Se, että tasavaltalaiskertomuksissa esiintyy tällainen korostus, on kieltämättä johdonmukaista, onhan se pääsääntöisesti vasemmistolainen, alleviivatun sosialistinenkin suuntaus, olkoonkin että sotilaallisen taistelun paineissa sosialismin toteuttamiselle ei paljon aikaa jäänyt. (Sinn Féin on korostetusti vasemmistopuolue. Lisäksi eräs Children of the Revolutionissa haastateltu on INLA:n jäsenen Ronnie Buntingin tytär, ja sen poliittinen siipi oli marxilainen Irish Republican Socialist Party.)

Lojalistikontekstissa vastaavat korostukset ovat erikoisempia. Vaikka tiettyjen lähiöiden työväenluokkaisuus onkin tosiasia, niin mitä pitäisi päätellä “työväenluokkaisesta” kuningaskunnan symbolien uusintamisesta sekä osallisuudesta kolonialismin jatkumiseen? Onko lojalistityöväenluokkaisuus työväenluokkaisuutta ilman sosialismia (vrt. perussuomalaiset työväen asialla)? Kiinnostavia poikkeuksiakin toki löytyy: David Ervinen poika Mark Ervine on sitä mieltä, että hänen isänsä toiminta Progressive Unionist Partyssa toi lojalistikentälle vasemmistopolitiikkaa ja auttoi siten näitä yhteisöjä siirtymään eteenpäin.

Children of the Revolution on aidosti koskettava kirja ja siihen jää helposti koukkuun. Se ei ole oikea tapa aloittaa syvempi tutustuminen Pohjois-Irlannin konfliktiin, mutta se täydentää kokonaiskuvaa olennaisesti. Tarinat ovat ennen kaikkea selviytyjien eivätkä niinkään uhrien. On ehkä väistämätöntä, että näkökulmat ovat Belfast- ja Derry-painotteisia, mutta silti olisi ollut kiinnostavaa lukea kokemuksista myös suurten kaupunkien ulkopuolelta, esimerkiksi South Armaghista, jossa IRA myös toimi aktiivisesti.