Syyttäminen

Megafonissa on viime numeroissa korostettu Carl Schmittin ystävän ja vihollisen teesiin viitaten vihollisen osoittamista politiikan tehtävänä. Ehkä Ei Kenenkään vallan ajatusta vasten pitäisi vihollisen osoittamisen lisäksi puhua syyttämisestä. Syyttämisen oikeus ja siihen liittyvät instituutiot ovat Niccolò Machiavellin mukaan välttämättömiä tasavallan vapauden säilyttämiseksi:

”Niille, joiden tehtäväksi on annettu valtiollisen vapauden turvaaminen, ei voida antaa hyödyllisempää ja välttämättömämpää oikeutta kuin oikeus syyttää kansalaisia kansan, jonkin elimen tai neuvoston edessä, milloin he ovat rikkoneet jossakin suhteessa vapaata valtiomuotoa vastaan. Tällä menetelmällä on kaksi erittäin hyödyllistä vaikutusta, ensiksikin kansalaiset syytteen pelosta eivät tee rikkomuksia valtiota vastaan, tai jos he yrittävätkin, rangaistaan heitä heti arvelematta ja toiseksi ärtymys, joka monella lailla saattaa syntyä kaupungeissa jotakuta kansalaista kohtaan, voi purkautua.” (1998, s. 101)

Julkinen syyttäminen mahdollistaa Machiavellin mukaan ihmisluonnolle ominaisen aggression purkautumisen tavalla, joka ei hajoita valtiota. Samalla syyttämisen mekanismi mahdollistaa riitojen sovittelun ilman oman käden oikeutta – kuitenkin niin, että loukattu osapuoli voi säilyttää kunniansa, sillä hän on itse aktiivisena toimijana syyttämisessä, toisin kuin nykyisissä länsimaisissa oikeusjärjestelmissä.

Yksi mahdollisuus proletaarisen vastavallan rakentamiseen olisi pohtia tätä syyteoikeutta myöhäiskapitalistisen luokkayhteiskunnan kontekstissa. Uusi syyttäminen ei luonnollisesti tarkoittaisi syyttämistä porvarillisen oikeuslaitoksen puitteissa – ainakaan pelkästään. Pikemminkin syyttämisestä tulisi yksi uuden vasemmistolaisen liikkeen toimintatavoista ja funktioista. Se eroaisi luokkavihollisen osoittamisesta siinä mielessä, että sen tarkoitus olisi vastuuttaa ja yksilöidä päätöksiä, ei niinkään  osoittaa niitä etuja ja eturyhmiä, joita kyseiset päätökset palvelevat.

Vihollisen osoittaminen on sen osoittamista, että Elinkeinoelämän keskusliitto saneli porvarihallituksen ohjelman (McKinsey -konsulttiyhtiön ideoita hyödyntäen), ja että tämä tarkoittaa sitä, että porvaristo käy luokkataistelua työläisiä vastaan. Syyttäminen taas yksilöisi niitä päätöksiä, joilla hallitusohjelma on tehty, sekä niitä, joilla sitä on toteutettu ja toteutetaan edelleen. Sekä syyttäminen että vihollisen osoittaminen ovat tässä mallissa osa vasemmistolaista tahdonmuodostuksen prosessia ja välttämättömiä toisilleen sen puitteissa.

Syyttäminen tarkoittaisi Ei Kenenkään vallan perusteellista tutkimusta, kartoitusta ja julkiseksi tekemistä. Se olisi vastakkaista Foucault’n vallan arkeologialle, sillä se pyrkisi nimenomaan yksilöiden ja päätösten tutkimiseen, ei kasvottomien mekanismien. Syyttäminen olisi toki myös häpeämättömän populistista, tekeehän sitä tällä hetkellä lähinnä keltainen lehdistö. Keltaisen lehdistön harjoittama syyttäminen on kuitenkin pelkästään yksilöllistä ei yhteiskunnallista. Siltä siis puuttuu vihollisen osoittamisen momentti.  Ei kuitenkaan ole sattumaa, että juuri iltapäivälehtiä ostetaan ja luetaan. Syyttämiselle on olemassa selkeä tarve. Syyttämisen poliittisesta tehosta kertoo myös se paniikki, johon porvaristo joutui lehdistön paljastettua ja yksilöityä korruptioon syyllistyneitä oikeistolaisia vallanpitäjiä niin sanotussa vaalirahakohussa. Syyttämisen propagandistinen merkitys on kiistämätön.

Ongelmaksi muodostuukin, että syyttämisen funktion ovat onnistuneet omimaan itselleen toisaalta juuri mainittu keltainen lehdistö ja toisaalta oikeistopopulistinen ”maahanmuuttokriittinen liike”, joka on ottanut kohteekseen maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thorsin. Vasemmistossa taas syyttämistä vältellään ja sitä kutsutaan ”loanheitoksi”. Samalla halutaan ottaa oppia Kokoomuksesta ja kampanjoida ”positiivisesti”. Vasemmistolainen positiivisuus haisee kuitenkin välttämättä falskilta, kuten Vasemmistoliiton farssimainen eurovaalislogan ”Omatuntosi ajattelee kuten me”, jos siihen ei liity syyttämisen ja vihollisen osoittamisen momentteja. Syyttäminen ei kuitenkaan tarkoita loanheittoa. Machiavelli tekee eron syyttämisen ja parjaamisen välille. Toisin kuin parjaukselle, syytökselle on Machiavellin mukaan esitettävä todisteita ja perusteluja ja se esitetään omissa nimissä. Syytöksellä on allekirjoitus.

Viimeaikainen onnistunut esimerkki vasemmistolaisen syyttämisen tehosta yhdistyneenä sosiaalisen median keinoihin on Facebook-ryhmä ”Vastustan Kokoomuksen suunnitelmia muuttaa opiskelu maksulliseksi”. Ryhmä perustettiin reaktiona Opetusministeriön työryhmän raporttiin, josta oli luettavissa ehdotus lukukausimaksujen käyttöönotosta. Oikeiston taholta tällaista ”keskustelun herättelyä” oli toki tapahtunut aikaisemminkin, yllätyksenä se tuntui tulevan lähinnä joillekin sinisilmäisille kokoomusnuorille. Facebook-ryhmä keräsi parissa vuorokaudessa 35 000 jäsentä ja se kasvaa edelleen ja on lisäksi muodostunut keskustelualustaksi. Kampanjan teho perustui juuri syyttämiseen ja vihollisen nimeämiseen.

Aikaisemmin aloitettu kampanja ”Vaara uhkaa!”, joka jätti vihollisen osoittamatta ja syylliset syyttämättä, ja jolla myös vastustetaan koulutuksen maksulliseksi muuttamista, ei kerännyt lähellekään yhtä suurta joukkoa ympärilleen yhtä nopeasti. Lisäksi ”Vastustan…”-ryhmä ei ole ainoastaan esimerkki onnistuneesta mediatempusta, vaan se on esimerkki siitä, miten rakennetaan uusia syyttämisen instituutioita. Yhtä hyvä esimerkki vastahegemonisen syyttämisen instituutiosta on Vasemmistonuorten Ilmianna pomosi -kampanja, joka niinikään yksilöi rikkomuksiin syyllistyneitä yrityksiä ja samalla asetti nämä rikkomuksen laajempaan kapitalismikriittiseen kontekstiin.

Tällaiset instituutiot luovat proletaarista poliittisen toiminnan ja tahdonmuodostuksen infrastruktuuria. Ne muodostavat luokan poliittista kompositiota. Viimeiseksi ne myöskin tuhoavat vihollisen tahtoa ja saavat sen tahdonmuodostuksen prosessit kriisiin.