Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio

Kalle Seppä

Voittajien ikonografia palautuu aina hetkeen, jolloin toisen maailmansodan päätöshetkillä keskitysleirien portit avautuvat ja vapautus saapuu. Mustavalkoiset kuvat juoksevat nopeina: sätkynukkemaisista sotilasmarsseista kirjarovioihin, hysteerisistä puheista massoille aina viimeiseen bunkkeriin. Sitten raunioita ja ruumiskasoja. Ihmisiä ja raunioita. Ihmiset ja rauniot on myös Julius Evolan teoksen nimi. Siinä hän kuvaa ihmisen tilaa modernissa. Tilaa, jossa kaikki kosketus menneisyyteen ja traditioon on menetetty. Radikaali oikeistolainen mytologia viittaa usein alkuperään, traditioon ja menetettyyn sakraaliseen kosketukseen. Perikato on eräänlainen vakio-olettamus radikaalissa oikeistolaisessa traditiossa, kuten Hannah Arendt kirjoittaa.

Voitettujen ikonografiasta ei ole pitkään tiedetty mitään. Tämä ikonografia on kuitenkin elänyt maanalaisena virtauksena. Pitkäaikainen – suhteellisen eheä – eurooppalainen poliittinen ja kulttuurinen perinne, jota vasta viime vuosina on alettu ymmärtää ja tutkia orgaanisena kokonaisuutena. Tuntemattoman mantereen kartografiaa. Poliittinen ja kulttuurinen traditio ja liike, joka ei ole tietenkään homologoitavissa mytologiseen liberalismin kategoriaan, eikä myöskään ulkopuolelta konstruoituun, uusfasistiseen tai uuskansallissosialistiseen kategoriaan. Eurooppalainen radikaali ja oikeistolainen traditio on paljon muuta kuin 1920-40-luvuilla toteutuneet fasismit. Niin ainakin asian kokevat tradition edustajat. Aivan samalla tavalla kuin eurooppalainen radikaali ja vasemmistolainen traditio on paljon muuta kuin Neuvostoliitossa toteutunut sosialismi. Voitettujen ikonografia on osa eurooppalaista radikaalia oikeistolaista itsensä tuntemista. Se on ehkä merkittävin osa tätä traditiota, sen perusta, sen kertomus. Radikaalin ja oikeistolaisen tradition nollahetki ei ole Benito Mussolinin tai Adolf Hitlerin vallanoton hetki, vaan se hetki, jolloin toteutuneiden fasismien tappio on toteutumassa. Silloin raunioissa seisovilla ihmisillä on vain kaksi vaihtoehtoa: antautuminen tai lojaalisuus. Antautumisesta on aina puhuttu voittajien ikonografiassa. Harvemmin on puhuttu niistä tuhansista eurooppalaisista nuorista, ja niistä kymmenistä intellektuelleista, jotka päättivät pysyä lojaaleina omille valinnoille, ja siitä pisteestä – usein jopa oman uhrautumisen ja marttyyrikuoleman pisteestä – joka perustaa uuden poliittisen polun: radikaali ja oikeistolainen traditio.

Tämä traditio elää juuri nyt erittäin vahvana eurooppalaisessa politiikassa. Haider, Le Pen, Bossi tai vaikkapa Soini eivät tietenkään ole fasisteja tai postfasisteja: he ovat osa radikaalia ja oikeistolaista traditiota. Vain kontekstualisoimalla näitä nykypäivän radikaaleja oikeistolaisia politiikkoja on mahdollista ymmärtää heidän viestiään kokonaisuudessaan. Vain hahmottamalla pääpiirteittäin radikaalin oikeistolaisen tradition polkua on mahdollista osoittaa myös, miten tämä polku on saanut eräänlaisen hegemonian oikeiston piirissä. Sarkozyta ei voida ymmärtää ilman Le Peniä. Berlusconia ei voida ymmärtää ilman Bossia.

Vasta viime vuosina tämän radikaalin oikeistolaisen tradition edustajat ovat alkaneet itse puhumaan omista kokemuksistaan, omista myyteistään ja omasta ikonografiastaan. He puhuvat siitä avoimesti ja ylpeinä. Taas kerran, kuten usein radikaalin oikeiston historiassa, tämä oman historian kirjoittaminen on alkanut Italiassa, Ranskassa ja Saksassa. Erityisesti Italiassa, jossa monet entiset radikaalit oikeistolaiset aktiivit ovat mukana hallituspuoleen toiminnassa. Tämä on ollut omiaan rohkaisemaan monia muitakin – ehkä marginaalisempia toimijoita – kertomaan orgaanisella tavalla omista kokemuksistaan.

Tapa, jolla eurooppalainen radikaali oikeisto näkee itsensä vuoden 1945 raunioissa ja sen jälkeen, on tärkeä juuri nyt, kun Euroopan oikeisto radikalisoituu, kun uudet populistiset liikkeet ja perinteinen radikaali oikeisto löytävät uusia poliittisen sekoittumisen muotoja. Missä määrin nykyiset radikaalit oikeistolaiset ovat raunioiden keskellä vaeltavien sielujen jälkeläisiä? Onko enää olemassa eurooppalaista radikaalia oikeistoa vai onko se lopullisesti muuttunut populismin muotoon?

Termi Eurooppa nousee jatkuvasti uudelleen esiin diskurssissamme. Eurooppa ja radikaali oikeisto ovat termejä, joita ei ole mahdollista erottaa toisistaan. Eräällä paradoksaalisella tavalla, fasismien aikakauden loppu on ensimmäinen aikakausi, jolloin eräs paneurooppalainen poliittinen projekti käynnistyy. Fasismien edustajat ja myöhemmin radikaalin oikeiston edustajat eivät pelkästään perustele omia reaalipoliittisia valintojaan poliittisella järjellä, vaan puhuvat usein yhteisestä kohtalosta, sivilisaatiosta, Euroopasta ja Lännestä. Pierre Drieu la Rochelle on radikaalin oikeiston piirissä ehkä tunnetuin “europeisti”. Paradoksaalisella tavalla Berliinin raunioissa vuonna 1945 taistelee, voitettujen ikonografian mukaan, Waffen SS-joukkojen lipun alla, ehkä monikansallisin, moniuskonnollisin ja monikulttuurisin armeija, joka on koskaan kulkenut Euroopan taistelukentillä. Ateistit, islaminuskoiset, ortodoksit, katolilaiset, luterilaiset, uuspakanalliset ja hindut taistelevat viimeistä taistelua kommunismia, kapitalismia ja liberaalia demokratiaa vastaan.

Tässä kirjoituksessa on tarkoitus tuoda esille, miten Euroopassa on olemassa kolmas poliittinen aatesuunta, joka ei ole vasemmistolaisuutta eikä liberalismia. Ajattelu, jota ei ole mahdollista demonisoida tai vaientaa, vaan jota on ymmärrettävä, joskus kriittisesti, joskus hämmentyneinä sen suurista oivalluksista, jotta voisimme ymmärtää, mihin teoreettiseen ja käytännölliseen arsenaaliin nojaa nykyinen radikaali oikeisto, joka myös maassamme vahvistuu. Tässä kirjoituksessa ei ole sijaa demonisoinnille, vaan aidolle halulle ymmärtää, ja divulgoida, tätä teoreettista puuttuvaa kolmatta positiota.

Radikaalin oikeiston filosofinen, poliittinen, kulttuurinen ja esteettinen viitekehys

Raunioiden keskellä liikkuu erittäin merkittäviä eurooppalaisia intellektuelleja, joista sittemmin tulee modernin radikaalin oikeiston ikoneja. Raunioiden intellektuellit ovat jossakin määrin vielä merkittävimpiä ajattelijoita ja taiteilijoita kuin ne jotka edustavat voittajien kulttuurihegemoniaa. Martin Heidegger, Carl Schmitt, Ernst Jünger, Robert Brasillach, Pierre Drieu la Rochelle, Knut Hamsun, Ezra Pound, Louis Ferdinand Celine, Mircea Eliade ja satoja muita älymystön edustajia ja taiteilijoita. He ovat sen ajan eurooppalaisen ajattelun aatelia. He ovat ajattelijoita, joiden kontribuutiota eurooppalaiselle sivistykselle eivät ole pystyneet vähättelemään edes poliittiset vastustajat. Puolustuskeino on aina ollut irrottaa heidän teoriansa tai taiteensa heidän poliittisista valinnoistaan. Kun tämä on ollut mahdotonta, on vedottu hulluuteen, maanisuuteen, perversioihin ja kaikkeen muuhun, mihin yleensä totalitarismi vetoaa toisinajattelijoiden kohdalla.

On vaikeaa löytää kaikkia edellä mainittuja henkilöitä yhdistävä piirre – kyseessä ei kuitenkaan ole niin orgaaninen koulukunta kuin esimerkiksi marxilaisuus ja sen vaikutteita saanut taiteellinen ja teoreettinen tuotanto. Ehkä jotain yhteistä on kuitenkin tavassa, joka on hämmästyttävällä tavalla aikansa edellä, nähdä modernia yhteiskuntaa. Nämä teoreetikot ja taiteilijat ymmärtävät murtumaa, johon moderni on ajautunut. He ymmärtävät, että kapitalistisen yhteiskunnan rationaliteetti on pettänyt. He ymmärtävät varsin hyvin mihin toteutunut sosialismi tulee kaatumaan. He eivät sellaisenaan kaipaa mennyttä ”kullan aikakautta”, vaan katsovat modernia – kapitalistista ja sosialistista modernia (ja modernisaatiota) – hämmentynein katsein.

He kokevat karmeita kohtaloita teloituskomppanioitten edessä, itsemurhan kynnyksellä tai mielisairaalaan suljettuina (Brasillach, la Rochelle, Pound). Heidän hengenheimolaisensa ja perillisensä – à la Yuchio Mishima – tulevat myös kulkemaan samoja mytologisen traagisia polkuja. Nöyryytyksiä kuten Heidegger ja Schmitt. Radikaalin oikeiston intellektuellit edustavat poikkeuksellisuutta ja erilaisuutta. Sankaruutta ja pelkuruutta. Heistä yksikään ei ole redusoitavissa stereotypiaan, jota meille toitotetaan radikaalista oikeistolaisesta ideologiasta: he eivät ole Alfred Rosenbergin tai Julius Streicherin kaltaisia hahmoja. He ovat homoseksuaaleja, he ovat sotasankareita, he ovat pelkureita, he ovat filosofian, taiteen ja politiikan eurooppalaista huippua. Jos haluamme ymmärtää radikaalia oikeistoa, me emme voi unohtaa tätä tosiasiaa. Me emme voi unohtaa tätä moninaisuutta.

Martin Heidegger

Martin Heidegger on ehkä 1900-luvun merkittävin filosofi. Hänen teoreettista kontribuutiotaan on mahdotonta summata tässä kontekstissa, kuten on ehkä mahdotonta lausua lopullisia sanoja Heideggerin suhtautumisesta kansallissosialismiin. Erityisesti koska hänen suhtautumisensa aikansa vallitsevaan poliittiseen ideologiaan muuttui vuosien saatossa. Silti Rudiger Safranskin Heidegger-biografiassa esittämä analyysi on kenties oikea: jos Carl Schmitt näki taantumuksellisena kansallissosialismissa vanhan järjestyksen palauttajan, Martin Heidegger näki vallankumouksellisena kansallissosialismissa mullistuksen ja tulevaisuuden ontologisen mahdollisuuden. Heidegger sopii ajatuksineen vallan mainiosti radikaalin oikeiston filosofiseen kontekstiin: hän on tämän ajattelun filosofinen ydin, tiedostaen että Heidegger ei tietenkään ole tuottanut orgaanista poliittista ontologiaa.

Heideggerin ajattelun yksi tärkeimmistä ulostuloista on se, että kapitalistinen moderni teknologinen massayhteiskunta työntää ihmistä sellaisen rationaliteetin piiriin, joka muokkaa häntä. Heidegger uskoo, että jollakin lailla moderni teollinen yhteiskunta typistää ihmisen kokemuskenttää. Jotain alkuperäistä katoaa hänestä. Kyse on kuitenkin enemmän menettämisen tunteen käsittelemisestä kuin alkuperään palaamisen kehotuksesta. Tästä huolimatta Heideggerin ajattelussa, jossain vaiheessa, selvästi näkyy, että hän pitää kansallissosialismia mahdollisuutena palauttaa jotakin autenttista, jotakin aitoa.

Timo Soinia ei ole mahdollista ymmärtää ilman Heideggeria. Heidegger luo ontologisen erilaisuuden, mutta hän ei koskaan kokenut tarpeelliseksi luoda erilaisuuksien ontologiaa. Soinin poliittinen filosofia liikkuu samalla tasolla. Tämän poliittisen filosofian muka an on selvää, että on olemassa erilaisuuksia. Se, että näistä erilaisuuksista luodaan identiteettejä, ei tietenkään ole kovin vaativa tehtävä, koska identiteetit ovat jo, eräällä tavalla, ennalta olemassa. Poliittinen haaste olisi luoda erilaisuuksien ontologia: poliittinen järjestelmä, joka omaksuu nykyisyyden, ja katsoo uuden yhteisön rakentamisen suuntaan. Yhteisön suuntaan, joka perustuu erilaisuuksiin. Tätä tekevät ensisijaisesti vihreät: arendtilainen puolue par excellence. Kaikki muu on etnistä puhdistamista.

”Suden lihalle koiran hampaat” kirjoittaa 1930-luvulla Martin Heidegger Hermann Mörchenille. Suden liha on kommunismi ja koiran hampaat tietenkin kansallissosialismi. Tämä on ensimmäinen syy, jonka Heidegger nostaa esille omalle kannanotolleen kansallissosialismin puolesta. Mutta Heidegger menee syvemmälle. Hänelle kansallissosialismi ei ole pelkästään reaktiivinen vanhan järjestyksen palauttamisen poliittinen liike, kuten se oli Schmittille lyhyen ajan. Heidegger näkee kansallissosialismissa uuden alun mahdollisuuden, uuden teon olemisen historiassa. Olemisen historian tietty hetki tuo politiikan Heideggerin eteen ja samalla se tuo Heideggerin politiikan eteen. Hän oli aiemmin nähnyt politiikan todellisen elämän pettämisenä, jonain joka ei koske perhettä, henkeä, lojaalisuutta ja rohkeutta. Kuitenkin tilanne muuttuu kun Hitler pääsee valtaan: politiikka voi nyt olla jotakin aitoa. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, kansallissosialistinen vallankumous ei ole Heideggerille politiikkaa, aitoa politiikkaa, vaan toteutunutta filosofiaa, ontologiaa: ”kansallissosialismi on saksalaisen olemisen – daseinin – totaalinen vallankumous” (30. marraskuuta 1933 – Tübingenin puhe). Kreikkalaisuuden alussa, Heideggerin mielestä, oli ollut lyhyt autenttisuuden hetki, joka oli sitten menetetty tuhansiksi vuosiksi. Hitler palauttaa tämän autenttisuuden hetken Heideggerin aikaan. Autenttisuuden historiallinen hetki. Ehkä juuri saksalaisen ontologisen erilaisuuden historiallinen hetki.

Mitä tämä autenttisuus sitten on? Autenttisuus ei ole tekoja, vaan pelkkää ontologista autenttisuutta. Kuten Heidegger kuvaa: esihistoriallista peruskalliota, graniittia, Schwarzwaldin syksyinen aurinko. Kansallissosialismi on yritys ”synnyttää tähti” jumalattomassa maailmassa. Platonilainen luola palaa tässä yhteydessä näyttämölle, luola, josta Saksan kansa kävelee ulos kantaen soihtuja. Saksan kansa palaa autenttiseksi, kun se nousee yhtenä miehenä seisomaan, ja kysyy miksi se on jotain, eikä ei-mitään? Tämä heideggerilainen ontologia tietenkin sisältää myös säätyjä, autenttisia ja pysyviä kansan sisäisiä jakoja: työ, sota ja tieto. Maanviljelijät, soturit ja papit (filosofit). Heidegger on kuitenkin kovin kaukana biologisesta tai rodullisesta rasismista. Määrittelevä tekijä ei ole alkuperä, vaan päätös.

Päätöksen jälkeen on vain yksi yksinäinen saksalainen kansa. Yksin yksinäisten kansojen keskellä. Tämä kaikki muistuttaa hyvin pitkälle eräänlaista surullista ja tummaa separatismia. Tässä vallitsee juuri se suuri ero Heideggerin ”ontologisen erilaisuuden” ja Arendtin ”erilaisuuksien resiprookkisen yhdessäolon” välillä. Heidegger päätyy ”huttendaseiniin”. Koomista kyllä, mutta tällainen määritelmä oikeasti löytyy Heideggerin tuotannosta: ”oleminen mökissä”, ehkä paras privatistinen lopputulema tälle poutiaislaiselle poliittiselle filosofialle.

Ei ole mahdollista kuitenkaan unohtaa sitä valtavaa vapauden kaipuuta, joka sisältyy heideggerilaiseen filosofiaan. Se ei ole kovin kaukana yksinäisyydestä, mutta silti se on vapautta. Heideggerin irtisanoutuminen natsismista on juuri sitä, että hän näkee, miten kansallissosialismi muuttuu samankaltaiseksi kuin sosialismi tai kapitalismi: modernisaatiota, teollistamista, koneita, tekniikkaa, mekaniikkaa ja totaalista massamobilisaatiota. Vallalla oleva kansallissosialismi muuttuu asteittain sen vihollisten siamilaiseksi veljeksi. Koko uuden radikaalin oikeistolaisen ajattelun ydin on juuri tämä heideggerilainen erilaisuus: onko olemassa mahdollinen kolmas positio, joka olisi muuta kuin se historiallinen fasismi, joka muuttui sen vihollisten kaltaiseksi?

Kolmannen position ydin on heideggerilaisittain maa. Maa, joka tekee mahdottomaksi jokaisen yrityksen penetroida sitä, ymmärtää sen autenttisuutta. Tämä maa on – kansallissosialismin ja Saksan sortumisen jälkeen – Länsi. Miksi kolmas positio palaa aina ensimmäiseen positioon? Onko olemassa mahdollinen uusi autenttisuus, vai onko se vain onneton oksymoroni?

Carl Schmitt

Carl Schmitt on 1900-luvun merkittävin poliittinen teoreetikko. Tätä hyvin yksinkertaista tosiasiaa ovat eräät tutkijat pyrkineet kieltämään, ei niinkään vetoamalla Schmittin teorian riittämättömyyteen, vaan hänen omaan henkilöhistoriaansa, eli hänen oletettuun kompromettoitumiseen suhteessa kansallissosialistiseen liikkeeseen ja valtaan. Kun tätä Schmittin mustaa aukkoa on haluttu todistaa oikeaksi on tuotu pöydälle – Schmittin tuhansien sivujen tuotannosta – kaksikymmentäkolme sivua. Yves Charles Zarka on ollut yksi niistä hahmoista, jotka näkyvimmin ovat ottaneet elämäntehtäväkseen osoittaa Schmittin kansallissosialistisen taustan, ja siten hänen kelpaamattomuutensa teoreetikkona. Zarkan operaatio, joka ei muuten olisi edes yhden sanan arvoinen, on mainittavaa tässä yhteydessä, koska se osoittaa, mihin asti demonisointi voi kulkea. Vaikka Schmitt olisi oikeasti tarkoittanut niissä Zarkan siteeraamissa puheissa, sitä mitä Zarkaa kuvittelee ymmärtävänsä, jää silti hämärän peittoon, miksi Schmittin koko muu tuotanto olisi kelvotonta. Onko niin, että Heideggerin tuotanto kuuluu historian romukoppaan Tübingenin puheen vuoksi? Onko niin, että Robert Brasillachin taiteellinen kirjallinen anti on poltettava roviolla, koska hän kirjoitti poliittista propagandaa Je suis partout -nimisessä aikakausilehdessä?

Schmittin nimi toistuu hyvin usein radikaalin oikeistolaisen ajattelun piirissä. Samalla on lisättävä, että Schmittin nimi esiintyy hyvin usein myös radikaalin vasemmistolaisen ajattelun piirissä, kuten Jan-Werner Muller osoittaa teoksessa A Dangerous Mind. Tietenkään kukaan ei väitä, että Schmitt olisi ollut vasemmistolainen. Hän oli taantumuksellinen, jolla oli poikkeuksellisen hyvä kyky ymmärtää aikansa poliittisia aatesuuntauksia (anarkismista liberalismiin, leninismistä kansallissosialismiin) ja poikkeuksellinen kyky hahmottaa politiikan ydintä ja kansainvälisen politiikan kehityskulkua.

Schmittin laajasta teoreettisesta tuotannosta asiat, jotka palaavat useimmiten esille aktiivisten ja radikaalien tulkintojen piirissä, ovat: ystävä/vihollinen -asetelma, suvereniteetin määrittely poikkeustilana ja voimankäyttönä, vallan desisionistinen ja antiparlamentaristinen luonne, kansainvälisen politiikan uuden ajan synty, kansallisvaltioiden ylittyminen ja sodan uusi luonne.

Schmittin teorian taustalla on sellainen tulkinta ihmisluonteesta, joka yhdistää kaikkia taantumuksellisia ja suvereniteettiuskoisia politiikan teoreetikoita: ihminen on paha. Koska ihminen on paha, poliittisen järjestelmän on kyettävä hallitsemaan tätä pahaa vielä suuremman pahan uhalla. Schmitt palaa hyvin usein Hobbesin Leviathaniin. Valta nähdään eräänlaisena hirviönä. Schmitt on valmis hyväksymään tämän hirviön, jos se tuo yhteiskunnalle turvaa.

Schmittin mielestä politiikan ja suvereniteetin ydin on ystävä/vihollinen -asetelma. Se tarkoittaa viime kädessä mahdollisuutta tappaa vihollinen. Ihmisyhteisössä poliittisen suvereniteetin ydin on tappamisen mahdollisuus (sodalla, poliisivoimilla, tuomioistuimilla). Schmitt siis ei näe poliittisen suvereniteetin ytimessä mitään positiivista, eikä mitään liberaalia, vapaata ja kaunista. Kaikki ne toimet, joita suvereeni harjoittaa, ja jotka eivät liity tappamiseen, eivät Schmittin mielestä ole edes politiikaksi luokiteltavissa. Eräät tulkitsijat ovat haluneet nähdä ystävä/vihollinen- asetelmassa eräänlaiset prodromit juutalaisten tuhoamiselle. Missään kohdassa Schmittin poliittisessa teoriassa ei kuitenkaan esiinny tällaista yhtäläisyyttä. Kaiken lisäksi Schmitt ei koskaan ole normatiivinen teoreetikko. On helppo todeta, että Schmittin vihollinen voi olla kuka tahansa vihollinen, jonka poliittinen toimija päättää tappaa: ranskalaisesta sotilaasta Verdunin juoksuhaudassa siirtolaiseen, jota karkotetaan oloihin, joissa hänet voidaan eliminoida.

Kun politiikka määritellään vihollisen tuhoamisena, on selvä, että kyse on poikkeustilasta päättämisestä. Tässä kohdassa Schmitt on paljon velkaa Jean Bodinille. Schmittin mielestä poikkeustila on suvereniteetin ydin, jossa ystävä/vihollinen -asetelma toteutuu. Schmittin keskeisin mietintö liittyy siihen, miten on toimittava sellaisia voimia vastaan, jotka haluavat toimia demokratiaa vastaan demokraattisin keinoin. Asia, joka lähemmän tarkastelun valossa osoittaa, miten Schmitt ei 1930-luvulla ollut huolissaan pelkästään mahdollisesta kommunistisesta vallanotosta, vaan myös kansallissosialistisesta vallanotosta. Emme voi unohtaa, että välittömästi ennen kansallissosialistien valtaannousua Schmitt toimi Kurt von Schleicherin lähipiirissä. Aina kun Schmittistä on puhuttu Kronjuristina, ei ole voitu olla ajattelematta sitä, että hän oli von Schleicherin hallituksen – Weimarin tasavallan viimeisen hallituksen – taantumuksellisen restauraation Kronjurist. Schmittin vastaus kysymykseen demokratian puolustamisesta on yksinkertainen: poliittisen suvereniteetin on puolustauduttava omia vihollisiaan vastaan myös hylkäämällä tilapäisesti demokraattiset välineet, perustamalla siis väliaikaisia diktatuureja. Kehitys, joka on ollut läsnä toisen maailmansodan jälkeen monissa maissa, joita radikaali oikeisto on hallinnut (Chile, Argentiina, Bolivia, Espanja, Portugali, Kreikka jne.). Von Schleicherin agendallakin oli sotilasvalta, jota von Papen vastusti. Kansallissosialistit tappoivat von Schleicherin vaimoineen pitkien puukkojen yönä.

Poikkeustila tarkoittaa päättämistä. Suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta. Tässä mielessä politiikka on aina antidemokraattista ja se liittyy aina päätökseen. Schmitt kritisoi liberalismin ja parlamentarismin loputonta keskustelemista, koska se ei ole mitään muuta kuin politiikan neutralisointia. Demokratiassa ja parlamentarismissa oikeus tappaa on kuitenkin olemassa, ja loputon keskustelu, mikäli se uhkaa suvereniteettia, viime kädessä antaa myös parlamentaariselle demokratialle oikeuden tappaa. Schmitt haluaa nostaa esille tämän ja osoittaa miten kuolema on aina osa politiikkaa, vaikka väittäisimme toisin, kuten liberaalit tekevät. Päätös on Schmittin mielestä loppujen lopuksi ulkojuridinen teko, kuten pitkien puukkojen yö, jota hän käsittelee eräässä Zarkan siteeraamassa puheessa. Se on teko, joka tulee ennen kaikkea muuta.

Schmittin mielestä politiikan perusta on päätös aidata laidunmaita. Se on päätös, joka perustaa poliittisen tilan. Schmitt kutsuu tätä päätöstä termillä Nomos. Jokaiselle aikakaudelle on ominainen uusi maan nomos. Uusi alkuperäinen tilan jakaminen ja sulkeminen. Tämä teoria muistuttaa hämmästyttävällä tavalla Marxin ja Engelsin teorioita pääoman alkuperäisestä kasaumasta, aidatuista laidunmaista ja poisajetuista maanviljelijöistä.

Schmitt ymmärtää myös, että toisen maailmansodan jälkeen uusi aikakausi on alkamassa. Hänen mielestään kansallisvaltioiden tilalle on syntymässä uusia suuria tiloja (Grossraum), jotka ovat luonteeltaan erilaisia kuin perinteiset eurooppalaiset kansallisvaltiot. Hän kirjoittaa Yhdysvalloista ja Lännestä sekä Neuvostoliitosta ja sosialistiblokista. Me voimme varmasti lisätä tähän Euroopan unionin ja muut tämän kaltaiset ratkaisut muilta mantereilta. Tarkoitushakuisesti on haluttu usein sekoittaa schmittiläinen geopoliittinen Grossraum-teoria hitleriläiseen rodulliseen Lebensraum-teoriaan. Schmitt ei millään lailla kuvittele, että kansakunnat tarvitsisivat biologista elintilaa, vaan hän näkee, että on syntymässä uusia – yli kansallisvaltioiden rajojen kulkevia – liittolaisuuksia, joita määrittelevät ideologiat. Schmittin mielestä näiden uusien poliittisten toimijoiden lisäksi kansainvälisten suhteiden ja sodan luonne on radikaalisti muuttunut. Perinteisen eurooppalaisen kansainvälisen oikeuden mukaan sodat ja valtioiden väliset suhteet oli hallinnoitu hyvin tarkasti aina 1500-luvulta saakka. Sodassa oli tiukkoja sääntöjä. Sodan tarkoitus ei ollut tuhota vihollista, vaan löytää sodan keinoin poliittisia ratkaisuja. Tilanne muuttuu totaalisesti Grossraumien aikana, kun sotien tavoitteeksi tulee vihollisen totaalinen tuhoaminen. Tällaisessa sodassa vihollinen dehumanisoidaan ja kriminalisoidaan, ja sodasta tulee enemmän poliisioperaatio kuin perinteinen sota. Schmittin ennusteet ovat täysin toteutuneet.

Lopuksi on hyvä hieman syventää Schmittin poliittista eskatologiaa. Schmitt näkee, että historia kulkee suuntaan, jossa maan voimat korvautuvat meren voimilla. Schmittin mielestä perinteinen suvereniteetti on aina sidoksissa maahan ja maasotaan. Schmittin mielestä aina 1500-luvulle asti kaikki merisodat olivat tavallaan maasotien jatkumoja. Ihan pelkästään siitä syystä, että airoilla varustettuja pieniä sotalaivoja ei voitu edes viedä avomerelle. Schmittin mielestä maailmanpolitiikan käänne tapahtuu, kun suuret valtamerikauppalaivat varustetaan tykeillä ja muonalla ja sota irtaantuu maasta. Schmittin mielestä sota saa aivan uusia piirteitä. Samanaikaisesti kun maalla jus publicum europaeum astuu voimaan 300 vuoden ajaksi, laivoilla toteutetut saarrot alkavat kohdistua siviiliväestöön eivätkä enää sotilaisiin. Merisotaa ei ohjaa enää mikään säännöstö, vaan suurvaltiot tukevat merirosvoutta. Schmittin mielestä tämä prosessi on sidoksissa kapitalistiseen merkantilismiin ja brittiläisen imperialismin syntyyn. Schmitt näkee siis, miten talouden ja kaupan globalisointi johtaa kohti täydellisen uutta maailmaa, jossa merisodan säännöttömyys viedään kuivalle maalle.

Tämäkään ei vieläkään riitä. Schmitt hahmottaa myös maailmaa, jossa maan hirviön, Behemotin, korvannut Leviathan paloitellaan, ja sen tilalle tulee Ziz, ilmojen hirviö, joka johdattaa ihmiskuntaa kohti ilmasotaa, kohti ydinpommien käyttöä, kohti Dresdenin kaltaisia siviilien massatuhoja.

Ernst Jünger

Ernst Jünger on osallistunut radikaaliin oikeistolaiseen traditioon sekä kirjallisuuden että poliittisen teorian tasolla. Ernst Jüngerin suhde kansallissosialismiin on hyvin selkeä: hän vastusti – joskus aktiivisesti, joskus passiivisesti – vallitsevaa järjestelmää. Hänen asemansa ensimmäisen maailmansodan sankarina, joka oli haavoittunut 14 kertaa ja saanut korkeimman preussilaisen mitalin Pour le Mérite, suojeli häntä. Tämän lisäksi Jünger oli Hitlerin, ja ehkä koko Saksan, suosituin kirjailija. Hänen teoksensa In Stahlgewittern oli 1920- ja 1930-luvuilla Saksan suosituimpia kirjoja.

In Stahlgewittern on ehkä avain, jonka kautta on mahdollista ymmärtää radikaalia oikeistolaista suhtautumista sotaan. Jüngeria on hyvin usein pidetty eräänlaisena Erich Maria Remarquen vastakohtana. Reduktiivisen tulkinnan mukaan Remarque edusti pasifismia, kun taas Jünger oli militarismin puolesta puhuja. Jünger oli siis kirjailija, joka asettui oman aikansa pasifistista sodankerrontatraditiota vastaan. Uhrautumisen ja toveruuden estetiikka on keskeistä Jüngerissa. Kuten jossain on sanottu, vaara on ilmeinen, kun Saksassa aletaan puhua samassa yhteydessä yhteisöstä ja kuolemasta. Jüngerin sotainen kerronta on kuitenkin jollakin lailla myös kaukana individualistisesta soturiestetiikasta. Jüngerin sota on Materialschlacht, modernin massamobilisaation teollinen sota. Ei ole sattuma, että Jünger kuvaa taistelujen kaukaisia ääniä vertaamalla niitä terästehtaaseen. Jüngerin sotaisa estetiikka ei loppujen lopuksi ole mitään muuta kuin eräänlainen heideggerilainen metafora: teollisen sodan keskelle heitetty ihminen on hämillään, hän on eksynyt, ja vain tässä tilanteessa hän pystyy löytämään jotain aitoa sankaruudessa, yhteisöllisyydessä ja toveruudessa. Ollaan hyvin lähellä nihilismin rajoja. Itse asiassa, kuten Jüngerissa yleensä, nihilismin nollameridiaani on ohitettu. Valitettavasti Suomessa esitetyt arviot Jüngerin pääteoksesta, ja yleensä hänen elämäntyöstään, ovat moralisoivia ja pinnallisia. Näissä tulkinnoissa hämmästellään Jüngerin ”sota kuin seikkailu”-asennetta ja jäädään kaipaamaan moraalista opetusta, kauhistusta kuolemasta ja syvällistä selitystä sodan syistä ja sodan järjettömyydestä. Jüngerin sota ei ole yhtään sen opettavaisempaa kuin elämä ja sota yleensä, se ei ole yhtään sen kauhistuttavampaa ja selitettävämpää kuin elämä ja sota yleensä. Jüngerin lukeminen ilman heideggerilaista perspektiiviä ei johda mihinkään muuhun kuin Freikorpsien ihailuun tai vastenmieliseen humanistiseen pasifismiin. Myös toinen radikaalin oikeiston kirjailija ja teoreetikko, Pierre Drieu la Rochelle, on käsitellyt sodan aiheita romaanin tai novellien muodossa. Drieu la Rochelle ei näe sotaa materiaalisena totaalisena massamobilisaationa, vaan enemmän yksilön rohkeuden kannalta. Vaikka asennoituminen sotaan on hyvin samankaltainen, Drieu la Rochellen sotilas on enemmän yksilö kuin Jüngerin kollektiiviin ja sotaisaan yhteisöön upotetut hämmentyneet ihmiset.

Vaikkakin Jünger lähtee liikkeelle samoista analyyttisistä elementeistä kuin Heidegger, hän näkee, kuten sanottu, että nollameridiaanin toisella puolella on jotain. Jünger katsoo siis nihilismin läpi, hän on valmis kulkemaan tämän rajan yli. Erittäin kiinnostava on tässä mielessä Heideggerin ja Jüngerin kirjeenvaihto. Jüngerin mielestä nihilismin rajan jälkeen on työläinen, kuten hän kirjassaan Der Arbeiter osoittaa. Työläinen suhtautuu tehtaaseen aivan samalla tavalla kuin In Stahlgewittern teoksessa sotilas suhtautuu sotaan. Työläiset edustavat Jüngerille uutta barbaarista estetiikkaa, joka voi löytää tiensä nihilismin tyhjyyden tuolla puolen. Tekniikka on eräänlainen alkeellinen primordiaalinen, alkuperäinen ja autenttinen kieli, jota vain työläinen voi ymmärtää. Tämä käsitys työläisestä on vaikuttanut yllättäviinkin tahoihin, esimerkiksi usein radikaalissa vasemmistolaisessa traditiossa, myös Suomessa, siteerattuun italialaiseen Mario Trontiin.

Jüngerin tuotanto käsittelee myös melko kryptisessä muodossa kansallissosialismin teemoja. Auf den Marmorklippen on teos, joka on mahdollista tulkita voimakkaana kansallissosialismin kritiikkinä. Toisen maailmansodan jälkeen Jünger kirjoittaa teoksen Der Friede, joka käsittelee uutta maailmanjärjestystä, jossa Itä ja Länsi voivat harjoittaa rauhanomaista rinnakkaiseloa. Kirjassaan Der Waldgang Jünger taas palaa sankarillisuuden teemoihin: kapinallisen ontologiaan ja demokratian kritiikkiin.

Ernst Jünger palautettiin suurella kunnialla ja kahden valtiojohtajan voimin eurooppalaisen kulttuurin keskipisteeseen, kun hän täytti sata vuotta. Hän edusti juuri sellaista sivistynyttä eurooppalaista intellektuellia, joka oli todistanut koko edellisen vuosisadan traumat. Evola taas oli jo 1960-luvun alkupuolella ollut sitä mieltä, että Jüngerin toisen maailmansodan jälkeinen tuotanto ei enää edustanut muuta kuin porvarillista intellektualismia.

Ezra Pound

Voittajien narraatio on aina halunnut kieltää, että olisi olemassa eurooppalaista taidetta ja kulttuuria, joka olisi muuta kuin vasemmistolaista tai liberaalista tuotantoa. Kirottujen ja vaiettujen taiteilijoiden lukumäärä on valtava, kuten valtava on myös näiden taiteilijoiden profiili ja merkitys. Kun ei ole ollut mahdollista kieltää näiden taiteilijoiden merkitystä, heidän ajatuksiaan on luokiteltu hulluudeksi, homoseksuaalisuuden tuomiksi perversioiksi ja ties mitä muuta. Tosiasia on kuitenkin se, että Euroopassa on olemassa 1900-luvun alusta saakka, aina toisen maailmansodan loppumiseen asti, eräänlainen radikaali oikeistolainen hegemonia, erityisesti kirjallisuuden saralla: W.B. Yeats, T.S. Eliot, E. Pound, P. Wyndham Lewis, L.F. Celine, K. Hamsun, P. Drieu la Rochelle, R. Brasillach. Tässä alustava lista fasisteina vaietuista.

Tämän osion tarkoitus ei tietenkään ole rekonstruoida radikaalin oikeiston kirjallisuuden estetiikkaa, muuten kuin rajallisesti ja poliittisessa mielessä. Enää ei ole mitenkään järkevää kieltää, että olisi olemassa toisenlainen eurooppalainen kulttuuri, kolmas positio. Emme voi ymmärtää mitään nykyisestä eurooppalaisesta poliittisesta kontekstista ellemme hyväksy sitä tosiasiaa, että oikeistolaisella kirjallisuudella on ollut vaiettu hegemonia. Ezra Pound on 1900-luvun merkittävin englanninkielinen runoilija. Hänen kohtalonsa on hätkähdyttävä. Tyypillinen esimerkki siitä, miten intellektuelli, joka syyllistyy ainoastaan sanojen tuottamiseen joutuu mielisairaalaan, vainon kohteeksi ja epäinhimillisiin olosuhteisiin, Pisan vankileirillä, jotka muistuttavat erehdyttävällä tavalla niitä häkkejä, joita on pystytetty deterritorialisoituihin alueisiin pitkin maapalloa aivan lähiaikoina.

Ezra Poundin runoudessa ovat läsnä juuri ne tunnelmat, joita kokonainen intellektuellisääty oli kokenut toista maailmansotaa edeltäneillä ja seuranneilla ajoilla. Poundin Pisan Cantos on välttämätöntä luettavaa, mikäli haluaa ymmärtää jotakin niistä tunnelmista, jotka vallitsivat maanosassamme toisen maailmansodan jälkeen. Lojaalisuuden teemat nousevat esille. On oltava lojaaleja niille poliittisille valoille, joita on annettu. Pound, Pisan vankileirin häkissä, ei voi, eikä halua, hylätä oman poliittisen heräämisensä syitä. Runo Benistä (Benito Mussolini) ja Clarasta (Claretta Petacci) – Pisan Cantos, Cantos 74 – on juuri tätä pysyvyyttä, miehisyyttä, joka ei tappiosta huolimatta jätä niitä ihmisiä, joiden arvoja on jakanut. Ei voida unohtaa, että Euroopassa kymmenet tuhannet fasistit kuolevat sodan jälkeisinä kuukausina joukkoteloituksissa. Pound ei halua hylätä omiaan. Kyse ei ole viime kädessä siitä, kuka on oikeassa ja kuka on väärässä, vaan siitä, että omille ideaaleille on pysyttävä uskollisina, myös tappion hetkellä. Traditionalismin eräänlainen sankaruus on juuri tässä. Tiedetään, että paluuta vanhaan ei ole, tiedetään että taistelu on hävitty, tiedetään, että kauheuksia on tapahtunut, mutta pysytään koherentteina. Tämä on radikaalin oikeistolaisuuden estetiikka.

Runot Benistä ja Clarasta ovat uskomattoman kauniita, kun ne kertovat poliittisen onnen – fortunan – kääntymisestä. Tiestä, joka vie alttareista tomuun. Poundin ja eurooppalaisen radikaalin oikeiston syvällisin kontribuutio maanosamme moraalille on koherenssi. Mikäli on mahdollista olla kommunisti Stalinin joukkotuhonnan jälkeen, miksi ei voisi olla mahdollista olla fasisti Mussolinin rikoksien jälkeen? Tämä kysymys, joka on edelleen vastausta vailla, on keskeisin eurooppalainen kysymys, johon vastaaminen voi avata uusia poliittisia polkuja, postmoderneja, pitäisi sanoa, eurooppalaiselle politiikalle, olkoon se sitten institutionaalista tai antisysteemistä.

Pound on myös hyvin voimakkaasti kritisoinut kapitalismia tavalla, joka on edelleen erittäin ajankohtaista. Ei voi lukea koronkiskontaa käsitteleviä runoja ajattelematta taannoista finanssikriisiä. Samalla Pound on todennäköisesti ensimmäisiä kirjoittajia, jotka ovat ymmärtäneet globalisaation tuomia muutoksia. Ezra Poundin Cantos 45 edustaa rytmiltään ehkä korkeinta runouden tasoa, jonka eurooppalainen ja amerikkalainen runous on koskaan saavuttanut. Esteettisesti. Poliittisesti se on yksi syvällisimmistä kapitalismin kritiikeistä, joka osoittaa kapitalistisen järjestelmän, erityisesti sen finanssijärjestelmän, luonnottoman luonteen (CONTRA NATURAM – sanoo Pound). Ei siinä runossa mainita juutalaisuutta, vaan ja ainoastaan se, että rahan määrän lisääminen rahalla ei ole mitään muuta kuin luonnonvastainen prosessi, joka vieraannuttaa ihmisen oman työnsä tuotteesta. Mitään muuta siinä ei sanota, ja se on jo ihan tarpeeksi.

Myös pahamaineisissa sodan loppupuolella julkaistuissa pamfleteissa Pound näyttää selkeästi ymmärtävän, että sota, kuten kaikki aiemmat sodat, on aina sotaa koronkiskontaa harjoittavien ja työtätekevien välillä. Pound on ensimmäisiä kirjoittajia, joka ymmärtää globalisoituneen rahatalouden merkitystä ja joka ymmärtää, miten poliittinen suvereniteetti joutuu sen uhriksi. Pound ei kuitenkaan vastusta globalisaatiota, vaan taistelee rahan ja koronkiskonnan globalisaatiota vastaan. Ezra Poundilla on tarjottavanaan toisenlainen globalisaatio. Cantos-runot ovat täynnä kiinalaisia ideogrammeja, antiikkia kreikkaa, latinaa, provensaalia, saksaa, ranskaa, italiaa, portugalia, eurooppalaisia murteita, musiikkia, egyptiläisiä hieroglyfejä. Pound ymmärtää erilaisuuksien ontologiaa huomattavasti paremmin kuin Heidegger. Radikaalioikeistolainen tie globalisaatiota vastaan on hyvin usein vetäytymistä taiteen ja tieteen pariin.

Robert Brasillach

Robert Brasillach on tyypillinen ranskalainen intellektuelli. Hän kirjoitti runoja ja romaaneja. Hän oli ensimmäinen ihminen maailmassa, joka kirjoitti elokuvista filosofisin ja kriittisin termein, samalla tavalla kuin Gilles Deleuze 40 vuotta myöhemmin. Hän kirjoitti myös politiikasta, mikä lienee melkein itsestäänselvyys, kun kyseessä on ranskalainen intellektuelli. Ranskan hallitus teloitti hänet vuoden 1945 talvella tuomittuna maanpetturuudesta. Maanpetturuus oli tässä tapauksessa intellektuaalinen rikos: Robert Brasillach oli kirjoittanut viha-artikkeleita. Tästä ei varmasti ole mitään epäilystä. Se, voidaanko ihmistä teloittaa omien kirjoituksiensa vuoksi, on sitten aivan toisenlainen kysymys.

Nuori Robert Brasillach oli hyvä, ehkä erinomainen, kirjailija. Hän oli melko tyypillinen aikansa kirjoittaja. Hän oli nerokas elokuvan kulttuurihistorioitsija ja kriitikko. Maailman ensimmäinen. Hän oli huippuyliopiston kasvatti ja edusti kaikkea sitä klassista retoriikkaa ja kulttuuria, mitä ranskalaisen eturivin intellektuellin pitäisi edustaa. Robert Brasillach oli aikalaistensa mielestä siis nerokas intellektuelli. Hän oli myös kansallissosialisti. Hän uskoi siihen, että Ranskan oli kuljettava Saksan tietä. Päästävä eroon kommunisteista ja juutalaisista. Päästävä eroon myös niistä porvareista, jotka olivat avanneet ovet kommunisteille ja juutalaisille ja sitä kautta Ranskan perikadolle. Brasillach kirjoitti aikakausilehdessä Je suis partout, että eräät henkilöt tai väestöryhmät – ihan nimillä ja kotiosoitteella mainittuna – oli lopetettava, tapettava. Tästäkään ei ole epäilystä.

Brasillach antautui Ranskan poliisivoimille heti saksalaisten vetäytymisen jälkeen, kun hänen perheensä oli vangittu tutkimuksia varten, toisin sanoen otettu panttivangiksi. Pikaisen kuuden tunnin oikeudenkäynnin jälkeen hänet tuomittiin kuolemaan. Muutama viikko myöhemmin kuolemantuomio pantiin täytäntöön. Teloituskomppania ampui Brasillachin kuolleeksi. Siitä huolimatta, että monet ranskalaiset intellektuellit, kuten Camus, Colette, Cocteau ja sellaiset, jotka olivat osallistuneet vastarintaliikkeeseen vetosivat hänen puolestaan. De Gaulle vahvisti oman valtansa kieltäytymällä armahtamasta Brasillachia.

Brasillach ei pyytänyt anteeksi omia tekojaan ja kuoli kuin marttyyri. Hän käyttäytyi esimerkillisesti teloituskomppanian edessä. Brasillach ei ollut tyypillinen fasisti. Hän oli pienikokoinen silmälasipäinen homoseksuellikirjailija. Hänestä tuli yksi merkittävimmistä uuden radikaalin oikeiston marttyyreistä ja ikoneista. Hänen puhtautensa, hänen rohkeutensa, hänen lojaalisuutensa arvoilleen oli esimerkillinen. Brasillach tuomittiin kuolemaan, koska hän oli toivonut Saksan voittoa toisessa maailmansodassa, koska hän oli vieraillut Katynissa ja kertonut olevansa sitä mieltä, että Katynin joukkomurha oli neuvostoliittolaisten toimeenpanema, koska hän oli ollut mukana saksalais-ranskalaisessa kirjakaupassa, jonka tehtävä oli saada saksalaiset sotilaat lukemaan ranskalaista kirjallisuutta ja pariisilaisia tutustumaan saksalaiseen kirjallisuuteen.

Robert Brasillach on keskeinen hahmo tässä kertomuksessa, koska usein halutaan erottaa kirjailija Brasillach poliitikko Brasillachista, ikään kuin fasisti ja radikaali oikeistolainen ei kykenisi tuottamaan laadukasta ja herkkää kirjallisuutta. Radikaalin oikeiston demonisointi ei voi tunnustaa sitä tosiasiaa, että myös fasisti voi olla erinomainen runoilija tai kirjailija.

Yuchio Mishima

Yuchio Mishima on japanilaisen kirjallisuuden suurin nimi. Hänen teoksensa, jotka ajoittuvat heti toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta aina 1970-luvulle, ovat loisteliaita. Mishiman kirjallisuus ja hänen elämänsä ovat hyvin ristiriitaisia, mutta samalla ne tottelevat yhtenäistä logiikkaa. Mishiman kuvaus homoseksuaalisuudesta 1940- ja 1950-lukujen Japanissa on hyvin samansuuntainen kuin Jean Genetin kirjoitukset. Mishima kuvaa alakulttuurin maailmaa kirjassaan Kinjiki (Kielletyt värit) tavalla, joka voisi olla Pasolinin tai newyorkilaisen 1970-luvun gaykulttuurin.

Mishiman kirjat ovat täynnä viitteitä eurooppalaiseen tai amerikkalaiseen kulttuuriin, kirjallisuuteen ja taiteeseen. Ei voi olla heräämättä ajatus, että hän jollakin lailla luo yhteyden japanilaisen ja eurooppalaisen kirjallisuuden välillä. Mishimassa on läsnä myös kristinuskon ikonografia tavalla, joka varmasti poikkeaa muusta japanilaisesta tuotannosta.

Mishiman tuotannossa on myös läsnä kuoleman estetiikka. Tapa, jolla kuvataan kuolemista, verta, veitsien tai nuolien iskeytymistä miehiseen lihaan. Mishimassa miekalla viiltely tai nuolella läpäisy yhdistyvät hyvin usein myös seksuaaliseen nautintoon.

Tämän sanomisen jälkeen tietenkin herää kysymys siitä, miten Mishima liittyy radikaaliin oikeistoon. Yuchio Mishima kuolee vuonna 1970 tekemällä rituaali-itsemurhan, seppukun. Rituaali-itsemurha, jota hän kuvaa aivan käsittämättömällä tavalla teoksessa Yukoku (Patriotismi) on osa poliittista projektia. Mishima oli vallannut kasarmin ja yritti nostaa kadettikoulun upseerikokelaat mukaan vallankaappausyritykseen, jonka tarkoitus oli palauttaa Japanin kunnia sekä keisarin jumalallisuus ja militarisoida yhteiskunta. Yrityksen epäonnistuttua Mishima tekee samurain lailla seppukun. Lopuksi eräs taistelutoveri katkaisee Mishiman ja hänen läheisimmän avustajansa päät.

Mishima halusi palauttaa japanilaisen perinteisen yhteiskunnan erityisesti järkyttyneenä vuoden 1968 opiskelijaliikehdinnän edessä. Hän näki, miten kaikki se, mitä perinteinen japanilaisuus edusti, oli katoamassa. Hän kirjoittaa omasta kuolemastaan (ja ehkä sen syistä) edellä mainitussa lyhyessä novellissa, jota jokaisen radikaalin oikeistolaisen ja jokaisen, joka haluaa asian ymmärtää, pitäisi lukea. Yuchio Mishima harjoitti budolajeja ja oli ensimmäisiä julkkisbodareita. Hänen taitonsa käsitellä samuraimiekkaa oli erittäin kehittynyt. Hän oli todellinen samurai ja kuoli todellisten esikuviensa lailla.

Hämmentävää tässä kaikessa on, se miten Mishima elää kahden maailman välissä: miten hän yhtäältä on alakulttuurien kertoja ja ulkomaalaisten kirjallisuusvaikutteiden levittäjä ja miten hän toisaalta haluaa edustaa kaikkea sitä, mitä perinteinen japanilaisuus on.

Mishima on radikaali oikeistolainen, koska hän uskoo soturien etiikkaan ja estetiikkaan, hän uskoo perinteeseen ja sisäiseen itsensä kehittämisen tiehen, joka ei ole sitä, että tehdään hyväntekeväisyyttä tai ollaan solidaarisia, vaan sitä, että taistellaan, tullaan vahvoiksi. Mishiman kuolema – kaunis ja sankarillinen – on häivähdys traditiota hypermodernissa Japanissa.

Julius Evola on sitä mieltä, että japanilaisen fasismin tärkein piirre on sankarillinen absoluuttinen lojaalisuus olemassa olevalle järjestykselle. Samurai ja bushido nähdään japanilaisen fasismin tärkeimpinä artikulaatioina. Samurai on malli fasistisen eliitin muodostamiselle. Kamikaze on sodan aikana se sankarillinen myyttinen soturi, johon Evola katsoo. Se on askeesin tulos, yksilön ohittavan sisäistetyn soturietiikan tulosta.

Julius Evola (1)

Julius Evola on radikaalin oikeiston ehkä merkittävin intellektuelli ja teoreetikko. Hänen merkityksensä on siinä, että hän ei koskaan kieltänyt omaa osallistumistaan fasistiseen politiikkaan sodanaikaisina vuosina, eikä koskaan sitä kieltänyt myöskään sodan jälkeen. Evola osallistui melko aktiivisesti uuden radikaalin oikeiston teoreettiseen toimintaan aina kuolemaansa asti vuonna 1974. Evola käsittelee kirjoissaan hyvin laaja-alaisia teemoja: esoteriasta politiikkaan, vuoristokiipeilystä Pyhään Graaliin. Evolan tuotanto ei ole laaja pelkästään aihepiiriltään, vaan se on myös ajallisesti laaja: hänen tuotantonsa ajoittuu 50 vuotta kestävälle aikakaudelle, joka vie vuodesta 1925 vuoteen 1974. Evola toimii tässä kontekstissa eräänlaisena punaisena (tai pikemmin mustana) lankana, jonka seuraaminen toimii erinomaisena johdantona radikaalin oikeiston ajattelun kehitykseen. Evolan ajattelun käänteet ovat suoria heijastuksia muutoksista, jotka tapahtuvat radikaalissa oikeistossa ja toisinpäin.

1920-luvun Euroopassa radikaali oikeistolainen ajattelu saa erittäin voimakkaita vaikutteita maagisilta ja esoteerisilta koulukunnilta. Nämä vaikutteet ovat merkittäviä ja ne koskevat myös Adolf Hitlerin kaltaisia hahmoja. Asiaa on tutkinut italialainen politologi Giorgio Galli teoksessa Il nazismo magico. Maaginen ja esoteerinen koulukunta etsii eurooppalaisen tradition kadotettuja juuria: Atlantis ja Hyperborea ovat nimet, jotka esiintyvät usein tässä etsimisen prosessissa. Nimet eivät tietenkään kuvaa olemassa olevia paikkoja, vaan mystisiä juuria, jotain kadotettua, jotain, joka vain esoterian avulla on löydettävissä. Modernin teollisen ja massayhteiskunnan tilalle kaivataan perinteisiä kadotettuja juuria. Myös Julius Evola kuuluu näihin ajattelijoihin. Hänen kiinnostuksensa maagiseen tulee säilymään koko hänen elinikänsä.

Evolan kritiikin eräs kohde on kristinusko, koska se hänen mielestään tekee kaikista yksilöistä samanarvoisia. Evola uskoo ihmisten väliseen täydelliseen differentiaatioon (eräänlaiseen heideggerilaiseen ontologiseen erilaisuuteen) ja siihen, että pakanallisuuden paluu on ainoa tapa, jolla on mahdollista päästä eroon kristinuskon tasa-arvoistamisesta ja universalismista. Uuspakanallinen imperiumi on Evolan poliittis-hengellinen rakennelma, jonka hän asettaa kristinuskoa ja aikansa politiikkaa vastaan. Tietysti myös demokratia – hyvin pitkälle juuri sen tasa-arvoistavan luonteen vuoksi – on evolalaisen kritiikin kohde.

Evolan mielestä Italiassa toteutuva fasismi voi olla tämän traditionalistisen, imperiaalisen ja uuspakanallisen vallankumouksen väline, mutta ei missään nimessä sen päämäärä. Vuoden 1934 La rivolta contro il mondo moderno on tämän kauden Evolan merkittävin teos. Teos on tietenkin paljon velkaa – nimeänsä myöten – Rene Guenonin teokselle La crise du monde moderne. Eroja toki on Guenonin ja Evolan välillä, esimerkiksi suhtautumisessa katolilaisuuteen, jonka Guenon näkee ainoana mahdollisuutena pelastaa Eurooppa. Evolan mielestä taas ainoastaan paluu traditionalistiseen henkisyyteen tai uuspakanallisuuteen on oikea tie. Evola ehdottaa myös paluuta sankarilliseen soturimaiseen henkisyyteen, joka kuuluu klassiseen traditioon. Evola näkee, että fasismi voi avata tien kohti paluuseen traditioon. Fasismin on kuitenkin luotava uusi kulttuuri, päästävä eroon humanismista ja romanttisuudesta, tavoitettava aristokraattinen ja sotaisa elämä. Juuri kuten Heideggerille kansallissosialismi, Evolalle fasismi on liian vähän: hän haluaa enemmän puhdasta voimaa, enemmän periksiantamattomuutta ja vähemmän kompromisseja. Fasismiin on hänen mukaansa sisällytettävä esoteriaa, eli eräänlaista rituaalista elitismiä, johon kuuluu tiukasti säädelty initiaatioritualiikka, joka vie askel kerrallaan kohti uutta fasistista aristokratiaa. Evolan mielestä tämän prosessin on tapahduttava kahdella tasolla: pienen ja ison pyhän sodan tasoilla. Pieni pyhä sota on yksilön subjektiivinen kasvuprosessi, kun taas iso pyhä sota on ritarisäädyn yhteinen ponnistus kohti yhteistä kasvua ja jalostumista.

Evola näkee jo tässä vaiheessa nationalismin eräänlaisena uhkana uudelle aristokratialle. Aristokratian on oltava yleiseurooppalainen ja sen on ymmärrettävä ja vastustettava valtion proletaarista ja populaaria luonnetta. Jossakin määrin Evola ajautuu 1930-luvun alkupuolella yhteentörmäykseen vasemmistofasismin edustajien kanssa elitismistä johtuen. Hänen näkemyksensä ovat vaarallisia myös fasismin institutionaalisemmalle siivelle, joka yrittää rakentaa kompromisseja kirkon ja massojen kanssa. Evola on eräänlainen intellektuaalinen toisinajattelija, joka poliittisesti sijoittuu fasismista oikealle. Juuri tämä on ehkä syy sille, miksi Evolan julkaisemat aikakausilehdet joutuvat välillä järjestelmän sensuurin kohteeksi.

Erittäin keskeinen teema on myös sota, joka on Evolan mielestä, päinvastoin kuin perinteisen fasistisen käsityksen mukaan, päämäärä eikä väline. Sota ei ole väline, jolla saadaan pala maata, vaan se on elämäntyyli, elämän päämäärä itsessään, sen sisältö. Tässä suhteessa hän määrittelee myös sotilaan ja soturin välisen eron. Evolan yhteiskunta on sotureiden, eikä sotilaiden yhteiskunta. Samurait ja arabisoturit toistuvat usein Evolan kirjoituksissa.

La rivolta contro il mondo moderno asettaa erään keskeisen kysymyksen: miten on mahdollista yhdistää näkemys modernin tuomasta väistämättömästä dekadenssista poliittiseen vallankumoukselliseen ja taantumukselliseen toimintaan? Evolan kritiikin kohde on Oswald Spengler. Evola ei usko biologiseen kohtaloon ja vääjäämättömään perikatoon vaan siihen, että traditio ei ole pelkästään menneisyyttä vaan todellisuutta, joka on aina mahdollinen.

Evolan mielestä traditio rakentuu seuraavien artikulaatioiden ja instituutioiden ympärille: kuningas, jumalallinen valtio ja laki (eräänlainen teokratia, jossa kuningas asettuu jumalan tilalle, kuten esimerkiksi Japanissa), kastijärjestelmä, alempien kastien korporaatiot, orjuus, miehen ja naisen islamilais- tai hindulaistyyppinen voimakas erottaminen, askeesi ja erityinen suhde maahan.

Taantumuksellinen vallankumous ja paluu traditioon törmäävät historian kehityskulkuun. Evolan mielestä historia on käynnissä oleva prosessi, joka kulkee vääjäämättä positiivisesta negatiiviseen, paremmasta huonompaan, eli historian sisältö – kuten aina radikaalissa ja oikeistolaisessa traditiossa – on perikato. Tämän perikadon tärkein syy on Evolan mielestä rotujen ja kastien sekoittuminen. Perikadon ja sekoittumisen prosessit ovat koko historian pituisia, mutta niiden kulminaatio, Evolan historiallisessa perspektiivissä, ovat amerikkalaistuminen ja neuvostoliittolaistuminen.

On huomioitava, että Evolan mielestä saman kansan sisällä ja saman rodunkin sisällä on eroja ja hierarkioita. Työläinen tai orja ovat eri rotua kuin aristokraatti tai filosofi. 1930- ja 1940-lukujen taitteessa Evola kirjoittaa kaksi teosta rasismista. Evolan rasismi – kuten sanottua – ei ole siis biologis-perusteista vaan muihin lähtökohtiin (kulttuurisiin, henkisiin ja yhteiskunnallisiin) perustuvaa. Evolalainen rasismi vastustaa egalitarismia, universalismia, individualismia, rationalismia (myös veren tai rodun rasismin rationalismia) ja kulttuurineutralismia. Evolalainen rasismi on antievolutionistista. Evolan mielestä on erilaisia rotuja, joilla on erilaisia kohtaloita: toiset ovat olemassa komentamista, toiset tottelemista varten. Sama asetelma pätee myös miehen ja naisen kohdalla. Hekin kuuluvat eri rotuihin. Evolan mielestä jokaisen rodun sisällä on korkeimpia ekspressioita, eräänlaista aatelistoa.

1940-luvun alussa Evola näkee, että fasismi ei kykene kehittymään hänen toivomaansa suuntaan. Liike on menettänyt vallankumouksellisen dynamiikkansa. Analyysi on hyvin samankaltainen kuin Heideggerin tulkinta kansallissosialismista. Kiinnostavaa on samassa yhteydessä Evolan suhtautuminen saksalaiseen kansallissosialismiin. Kolme argumenttia toistuu hänen teoriassaan: kansallissosialismi ei kuulu traditioon ja siksi se on osa modernia maailmaa; kansallissosialismi redusoi rasismin pelkästään biologiaan ja unohtaa kastit. Kansallissosialismi on kuitenkin mahdollista orientoida uudelleen taantumuksellisen vallankumouksen suuntaan. Se ei kuitenkaan voi tapahtua esimerkiksi Rosenbergin Mythus -teoksesta käsin, joka on yksi Evolan kritiikin kohteista.

Sodan alkaessa Evola näkee, että uusi Eurooppa voi olla väline, jolla palauttaa perinteinen Imperiumi. Evola luennoi usein Saksassa myös sotavuosina ja ilmeisesti luennoi myös SS-joukkojen ”pyhätössä” Wewelsburgissa. Evola on Heinrich Himmlerin arvostama luennoitsija, ja kaikki häneen kohdistuvat epäilyt epäsovinnaisista poliittisista linjauksista, jotka ovat ristiriidassa fasismin ja kansallissosialismin kanssa, pyyhitään säännöllisesti pois, ilmeisesti itse Himmlerin toimesta.

Uuden rodun rakentuminen tapahtuu taistelun ja sodan kautta, ja vain nämä voivat tuottaa eurooppalaisen soturikastin, eliitin. Tämän malleiksi Evola luettelee SS:n, Napolat – Nationalpolitische Erziehungsanstalten – ja säädyn linnat. Tässä näkyy selkeästi, miksi Evola on Himmlerin suosima ajattelija. Hän antaa SS-toiminnalle ideologisen asun ja poliittisen päämäärän. SS on sääty, eräänlainen ritarikunta, ja siten se asettuu vastakkain suhteessa isänmaan ja puolueen käsitteisiin. Kaiken lisäksi SS alkaa yhä enemmän muuttua monikulttuuriseksi joukoksi, jossa toimivat uuden aristokratian edustajat monista eri maista, monista eri uskonnoista ja monista eri taustoista.

Fasismien tappion jälkeen Evolalle kaikki näyttäytyy enää vain yksinäisinä ihmisinä, jotka sankarillisesti seisovat raunioiden keskellä ja taistelevat yksin. Vuonna 1945 Julius Evola vammautuu neuvostoliittolaisten suorittamissa Wienin pommituksissa ja halvaantuu loppuelämäksi.

Fasismit

Italia

Voittajien kerronta on homologoinut kaiken fasismin saman reduktion piiriin. Ei ole haluttu ymmärtää, tai tarkoituksella on vaiettu segmentaatioista, jotka esiintyvät fasismien piirissä suhteessa valtioon, kapitalismiin, talouteen, rotukäsitteeseen ja nationalismiin. Lähestulkoon koko moninainen fasistinen kirjo on redusoitu taas kerran yhteen voittajien totuuteen. Fasismin suhtautuminen valtioon on erittäin hyvä esimerkki.

Italialaiselle fasismille valtio on päämäärä. Valtio on Idea, johon koko kansakunnan tahto ja historia kumuloituvat. Fasismi ei muuta Italian perustuslaillista valtiomuotoa. Fasismi näkee puolueen tietenkin merkittävänä tekijänä, mutta se antaa prioriteetin valtiolle. Mussolinin sanoin puolueet menevät mutta valtio pysyy. Fasismi ei kyseenalaista valtiollisten elinten itsenäisyyttä: armeijasta oikeuslaitokseen. Se ei koe tarpeelliseksi fasistisoida niiden piirissä toimivia sotilaita ja tuomareita. Mussolini on loppujen lopuksi vain pääministeri, jonka kuningas – valtion päämies – kykenee suhteellisen helposti poistamaan vallasta.

Fasismi vakiinnuttaa hyvin nopeasti – jo 1920-luvun puolivälin aikoina – sen dynaamisen voiman, koska tosiasiallisesti se ei muuta kovin paljon olemassa olevaa valtiollista struktuuria. Se antaa yritysten toimia markkinatalouden sääntöjen mukaisesti. Mussolini toteuttaa eräänlaista maatalouden modernisaatiota, suoalueiden kuivattamista ja infrastruktuurin vahvistamista. Italialainen fasismi ei myöskään ole rasistista. Ainakaan se ei ole rasistista biologisin perustein. Italialaisen fasismin näkökulmasta on olemassa eräänlainen traditionaalinen järjestys, jossa aatelisuudella – aristokratialla – on oma merkityksensä. Espanjalainen radikaali oikeistolainen traditio on myös hyvin lähellä italialaisia muotoja, korostaen ehkä vielä enemmän uskonnollisen tradition ja aristokratian merkitystä. Italialainen fasismi on hyvin pitkälle Giovanni Gentilen filosofisen ajattelun soveltamista politiikkaan.

Italialainen fasismi muuttuu hyvin nopeasti toisen maailmansodan loppuvuosina, vuodesta 1943 alkaen, kun fasistit joutuvat käymään veristä sisällissotaa kommunistijohtoisia partisaaneja vastaan yhdessä saksalaisten kanssa. Fasismi luo näissä historian melskeissä Salòn tasavallan eli italialaisen sosiaalisen tasavallan. Tämän valtiollisen rakennelman perustuslakia on pidetty ehkä sosialistisimpana, jota koskaan on läntisessä Euroopassa sovellettu. Sen läpi näkyy selkeästi Mussolinin pettymys suurpääomaan ja aatelistoon, jotka eivät muusta piittaa kuin omasta taloudellisesta hyödystään. Mussolinin tasavalta on jäänyt elämään myös radikaalin oikeiston historiassa eräänä positiivisena mallina sellaisesta fasismista, joka oli vihdoinkin päässyt eroon kapitalismin ikeistä.

Salòn tasavalta onnistuu rekrytoimaan joukkoihinsa monia nuoria, jotka eivät voi sietää Italian valtion suorittamaa petosta saksalaista liittolaista vastaan. He vannovat valan uskollisuudelle. Monista heidän kirjoittamistaan muistelmista käy selville, miten vaihtoehto oli liittoutuminen joko partisaaneihin tai Mussolinin tasavaltaan. Oikeastaan yksikään nuori ei niissä olosuhteissa valinnut vapaaehtoisesti Italian armeijaa. Italialaisen sosiaalisen tasavallan selviytyneiden nuorten ja vähemmän nuorten idealistien panos eurooppalaisen radikaalin oikeistolaisuuden syntyyn toisen maailmansodan jälkeen on ollut keskeinen.

Saksa

Saksalainen fasismi – kansallissosialismi – poikkeaa sen italialaisista muodoista. Jos italialainen fasismi uskoo valtion prioriteettiin politiikan kentällä, saksalainen kansallissosialismi pyrkii rakentamaan poliittista yhteisöä, jota ei yhdistä valtio vaan kategoriat, joita on tuotu politiikan ulkopuolelta: veri, maa, rotu ja liike. Saksalainen fasismi ei paradoksaalisella tavalla ole edes kiinnostunut perinteisistä valtiopoliittisista kategorioista. Se tuo täysin uusia – usein irrationaalisiksi kutsuttuja elementtejä – poliittisen toiminnan kentälle. Se ikään kuin vaikenee taloudesta ja institutionaalisesta politiikasta, koska sen koko iatus on pelkästään uusien kategorioiden ympärillä. Se ei ratkaise perustuslaillisella tavalla monia keskeisiä asioita. Se ei dokumentoi valtiollisesti sen keskeisempiä päätöksiä, koska laki on Führerin tahto – Schmittin sanoin.

Jos päästyään valtaan fasismi vuosien saatossa jähmettyy, kansallissosialismin vauhti vain kiihtyy ajan edetessä. Heidegger ei huomaa tätä prosessia. Kansallissosialismi etsii uusia tiloja – elintilaa – jotka eivät ole missään nimessä poliittisia tiloja, vaan jotain aivan uutta. Lisäksi kansallissosialismi katsoo sodan aikana yhä enemmän yleiseurooppalaiseen tilaan. Jos bolshevikit kutsuvat koko kansaa taistelemaan äiti maa Venäjän puolesta, kansallissosialistit kutsuvat koko eurooppalaista nuorisoa taistelemaan läntisen sivilisaation puolesta. Paradoksaalisella tavalla internationalismi on tässä radikaali oikeistolainen hyve, kansallismielisyyden ollessa kommunistinen hyve. Historian ihmeitä.

Kansallissosialismin ihme on tavallaan se, että koska se ei ajattele asioita valtiolliselta kannalta, se kykenee antamaan kaikille valtiollisille ja yksityisille toimijoille eräänlaisen autonomian, joka on alisteinen ainoastaan Führerin tahdolle. Kansallissosialismi kykenee tuottamaan yhteiskunnan, jossa toimivat useat kastit, joiden välit ovat selkeästi erotettuja, ja jossa jokainen tavallaan toteuttaa oman kastinsa maksimaalista autonomiaa ilman valtion puuttumista tai ilman että valtio tukee tätä autonomian saavuttamista. Todennäköisesti järjestelmän suurin vahvuus on juuri henkilökohtaisessa suhteessa, jonka jokainen kansalainen solmii kansakunnan johtajaan. Sen suurin heikkous on siinä, että samasta syystä järjestelmä ei kykene tuottamaan sisäistä jatkuvuutta ja vahvoja rakenteita.

Suuret saksalaiset radikaalit oikeistolaiset intellektuellit pitävät jonkin verran etäisyyttä kansallissosialistiseen järjestelmään. Heideggerin, Schmittin ja Jüngerin suhde kansallissosialismiin on hyvin ristiriitainen. On kuitenkin totta, että kansallissosialismi tuottaa oman ideologiansa, filosofiansa ja poliittisen teoriansa. Ongelma on vain siinä, että juuri tämä teoria on luokatonta. Kansallissosialismin poliittiset toimijat eivät ymmärrä niitä helmiä, joita heillä on käytettävissään, vaan turvautuvat intellektuaalisiin amatööreihin. Olisi tietenkin analysoitava syvällisesti, mitä Rosenberg tai Streicher kirjoittavat ja mikä on heidän maailmankatsomuksensa, puhumattakaan Hitlerin Mein Kampfista, joka on ehkä paras esimerkki maailmaa muuttaneesta kirjasta, mutta silti tämä tehtävä vaikuttaa älyllisesti äärimmäisen epäkiinnostavalta.

Nämä fasismien sisäiset erot, joita on esitetty, palaavat jatkuvasti radikaalin oikeiston politiikassa ja sen erilaisissa ja ristiriitaisissa tavoissa hahmottaa maailmaa ja poliittista toimintaa: yhtäältä se haluaa vahvistaa valtiota, toisaalta se haluaa tuhota sen kaikin keinoin.

Romania

On hyvä muistaa, että on myös muitakin fasistisia kokeiluja kuin ne, jotka ovat päässeet valtaan. Näiden epäonnistuneiden fasismien merkitys radikaalin oikeiston piirissä on merkittävä, ja ne ovat olleet ehkä suurempi innostuksen kohde kuin historialliset voittoisat fasismit. Merkittävin näistä ”toisista fasismeista” on ehkä romanialaisen fasismin kokeilu, unohtamatta tietenkään ranskalaisen ja belgialaisen fasismin historiaa.

Romanialainen fasismi ja sen perustaja Corneliu Codreanu palaavat aina radikaalin oikeistolaisuuden ikonografian kautta näyttämön keskelle. Codreanu edustaa fasismia, joka ei pääse valtaan ja joka joutuu oikeistolaisten vallanpitäjien uhriksi. Corneliu Codreanu on merkittävin ja puhtain radikaalin oikeiston marttyyri, ja hänen hahmonsa ympärille on rakentunut melkein pyhimyksen sädekehä.

On mielenkiintoista huomioida, että satoja Rautakaartin legioonalaisia, eli Codreanun taistelutovereita, joutui keskitysleireihin: Buchenwaldista Dachauun. On myös muistettava, että Codreanun rautakaarti näki ne romanialaiset, jotka olivat pettäneet maansa juutalaisen rahan ostamina, huomattavasti huonommassa valossa kuin itse juutalaiset.

Corneliu Codreanun liike vannoo uskollisuutta arkkienkeli Mikaelille. Se rakentuu cuib (pesä) -ryhmien ympärille, jotka koostuvat 7-12 militantin ryhmistä, joita yhdistää vahva toverillisuus. He olivat fasisteja, mutta erottautuivat muista fasisteista korostuneella halulla rakentaa uusi ihminen, spirituaalinen ja uskonnollissävytteinen uusi ihminen. Tämä korostuneesti uskonnonkaltainen valo antoi heille voiman kulkea läpi monia taisteluita ja tragedioita.

Rautakaartin ytimessä oli kvasi-uskonnollinen Mota-Marin ryhmä. Sitä karakterisoi vielä enemmän kuin muuta Rautakaartia kuoleman, marttyyrien, väkivallan ja uhrautumisen kultti. Sen partiot olivat kuolleiden partioita echipa morţi. Keskeisimmät arvot olivat kuri, työ, hiljaisuus, kasvatus, toisten auttaminen ja kunnia. Veriset rituaalit olivat osa Mota-Marin ryhmän esoteriaa. He harjoittivat askeesia, paastoa, selibaattia, köyhyyttä, kuolleet koettiin läsnä olevina. Codreanulainen fasismi edusti parhaalla mahdollisella tavalla sotilaallis-uskonnollista kastia. Corneliu Codreanu, kuten Jose Antonio Primo de Rivera, oli monille aseelliseen taisteluun osallistuville fasisteille eräänlainen idoli 1930-luvulta aina 1980-luvulle. Sellaisen fasismin sankari, joka ei koskaan päässyt valtaan.

Suomi

Suomessa hävinnyttä fasismia edustaa Isänmaallinen kansanliike, jonka toiminta oli jatkoa Lapuan liikkeelle. Lapuan liike koki, että Suomi oli pettänyt ne, jotka taistelivat voiton vuoden 1918 sisällissodassa (voittajien kielellä vapaussodassa). Pettymys perustui havaintoihin siitä, että vasemmisto sai toimia liian vapaasti ja että valkoista työväestöä sorrettiin työpaikoilla. Lapuan liike kuitenkin joutui lopettamaan toimintansa epäonnistuneen Mäntsälän kapinan jälkeen. Suuntaus jäi silti elämään, ja Isänmaallinen kansanliike oli vastaus vaikeaan organisaatiokysymykseen, jonka keskeinen ongelma oli yhtäältä laillisuuslinjan ylläpito ja toisaalta pysyminen uskollisena valkoisille periaatteille ja radikaaliudelle. Samoja pettymyksen tunteita kuin Lapuan liikkeessä oli vallalla myös Isänmaallisessa kansanliikkeessä.

Jo yllä mainitut seikat liittävät IKL:n selkeästi osaksi fasistista perinnettä. IKL katsoi yhteiskunnan vallitsevan kehityskulun johtavan rappioon, ja tämän estämiseksi perinteet oli saatettava kunniaan. Lisäksi IKL:n katsantokannassa esiintyi vahvana suhde myyttiseen tapahtumaan, jolloin kansallinen yhtenäisyys voitti, siis sisällissotaan. Koska rappion tyyssija oli kaupungeissa ja niiden teollisissa luokkakonflikteissa, IKL oli korostuneen maaseutuperustainen suuntaus.

Jo IKL:n nimi on paljon puhuva: puolue ei ole nimellisesti puolue vaan liike. Tällaisessa perinteisen valtiollisen politiikan kategorioiden hylkäämisessä IKL on lähempänä Saksaa kuin Italiaa, vaikka muuten italialaiset esikuvat olivatkin voimakkaita. Vuonna 1932 hyväksytyssä perusohjelmassa korostettiinkin puoluemielen ja puoluejuonittelun hävittämisen tarvetta: puolueiden välinen vastakkainasettelu ei ole toivottavaa, koska perimmäisenä tavoitteena on kansallinen yhtenäisyys. Tällöin puolueena toimiminen on tietenkin vastentahtoinen kompromissi tai välivaihe: puoluetta tarvitaan puoluejuonittelun hävittämiseen. Onko puoluejuonittelun hävittämiseksi kuitenkin käytettävä keinona puoluejuonittelua? Tällaisten ristiriitojen edessä IKL:n idealistit joutuivat painimaan.

IKL siis pyrki poistamaan politiikasta konfliktin, ikään kuin ”depolitisoimaan politiikan”. Koska IKL tunnisti sen tosiseikan, että vasemmisto ei tule koskaan sen ajattelutapaa omaksumaan, ainoa mahdollisuus kansalliseen yhtenäisyyteen oli vasemmiston poistaminen poliittiselta kentältä. IKL kannattikin vasemmiston poliittisen toiminnan kieltämistä maanpetollisena, ilman että teki tässä vaatimuksessa eroa vasemmiston eri suuntausten – sosiaalidemokraateista kommunisteihin – välillä.

Vaikka IKL oli äärimmäisen vasemmistovastainen, se samalla pyrki välttämään sijoittumista vasemmisto-oikeisto -kartalla. IKL oli sitä mieltä, että erityisesti työväenohjelmansa vuoksi se poikkesi sekä vasemmistosta että oikeistosta. IKL:n kannan mukaan kansaa ei pitänyt jakaa oikeistoon ja vasemmistoon, ja puolueiden häviämisen myötä myös oikeisto ja vasemmisto tulisivat katoamaan. IKL ei halunnut leimautua minkään tietyn itsekkään kansanryhmän etujen ajajaksi.

Työväestö oli IKL:lle tasavertainen osa kansaa. Sille oli turvattava kohtuullisia elämänvaatimuksia vastaava toimeentulo. Tämä oli samalla edellytyksenä työväenkysymyksen onnelliselle ratkaisulle eli marxilaisen luokkavihakiihotuksen ja liiallisten vaatimusten lopettamiselle. Työväestön oli tehtävä kompromissi, ja vastikkeena myönnytyksistä asemansa parantamiseksi työväen oli omaksuttava isänmaallinen ja kristillinen maailmankatsomus.

IKL:n näkemysten mukaan vasemmiston ja oikeiston sekä puoluemielisyyden hävittäminen ei ollut mahdollista ilman valtiollisten laitosten uudistamista. Tässä IKL otti ajatuksiinsa mallia italialaisilta fasisteilta: johtotähdeksi tuli korporatismi. Mitään yksityiskohtaista korporatismin mallia IKL ei kuitenkaan koskaan laatinut viralliseen ohjelmaansa. Kysymys jäi melko periaatteelliseksi osin jo senkin vuoksi, että IKL ei onnistunut saavuttamaan sellaista yhteiskunnallista valtaa, että olisi voinut korporatismia merkittävästi edistää.

Joka tapauksessa korporatismi oli Isänmaalliselle kansanliikkeelle erittäin vahva ohjaava periaate, jolla se pyrki vastaamaan parlamentarismin ongelmiin, kuten hallituksen toiminnan epäjatkuvuuteen ja hallitusta ohjaaviin ristiriitaisiin paineisiin. IKL siis halusi edistää työmarkkinajärjestöjen liittoutumista ja tulemista osaksi valtiollista päätöksentekoa. Täysin yksin IKL ei näkemystensä kanssa ollut, vaikka muut puolueet eivät korporatismia omaksuneetkaan. Osoittaakseen, että korporatismi ei ollut mikään suomalaisuudelle vieras ajatus, IKL viittasi säätyvaltiopäiviin ammatilliseen edustukseen perustuvana mallina, jonka kehittyneempi muoto korporatismi olisi. Fasismille tyypillisesti tavoitteiden oikeutus oli haettava traditionalistisesti menneisyydestä.

Koska IKL havaitsi, ettei olemassa oleva ammattiyhdistysliike hyvin todennäköisesti tulisi koskaan omaksumaan sen ajatuksia ammattikunnista ja yhteisistä intresseistä, se päätti edistää valkoisten työläisten itsenäistä toimintaa. Valkoinen työläinen oli IKL:n mielestä työpaikalla aivan liian yksin ja peräti työpaikkaterrorin kohteena. Johdonmukainen ratkaisu oli oman, isänmaallisen ammatillisen järjestön luominen.

Vuonna 1935 perustettiinkin Suomen Kansallinen Ammattikuntajärjestö. Se pyrki olemaan ”aidommin” työväestön järjestö kuin Kokoomuksen ja työnantajien holhouksessa ollut Vapaa Työväenliitto. Paradoksaalisesti SKA:n johtoon tuli joitain entisiä punakaartilaisia ja sosiaalidemokraattisia ammattiyhdistysaktiiveja, eikä käännynnäisiin suhtauduttu IKL:ssä vailla epäilyksiä, vaikka jotkut olivatkin toisaalta sitä mieltä, että mahdollisuus sovitukseen piti olla olemassa. Porvarillisesta leiristä SKA sai osakseen paljon kritiikkiä, sillä SKA ja IKL kannattivat minimipalkkalakia eivätkä olleet kategorisesti kaikkia lakkoja vastaan (IKL ja SKA vastustivat vain ”poliittisia lakkoja”). Jo muutamassa vuodessa kävi kutenkin selväksi, ettei SKA ollut juurikaan onnistunut toimimaan käytännössä. Jäsenmäärän kehityskin pysähtyi muutamaan tuhanteen. Mielenkiintoista on kuitenkin, että eräät SKA:n ja IKL:n vaatimukset – minimipalkkalaki, työpaikkademokratiauudistukset, työriitojen sovittelumenettely ja niin edelleen – toteutuivat myöhemmin toista kautta.

IKL ei täyttänyt kaikkia fasismin määritelmiä, vaikka se olikin eräänlainen suomalainen fasismin vastine. Mikäli fasismin määritelmään kuuluvat johtajuusperiaate, antimarxismi, militarisoitu organisaatio, antiliberalismi, antikonservatiivinen tendenssi ja totalitaarisuusvaatimus, niin kaikkia näitä ehtoja IKL ei aukottomasti täyttänyt. Esimerkiksi antikonservatiivisena Isänmaallista kansanliikettä ei voi perustellusti pitää, niin vahvasti se ylläpiti ”koti, uskonto, isänmaan” -linjaa. Konservatiivisuuden kytkeminen radikaaliuteen tuotti alituisesti päänvaivaa. Lisäksi IKL:n fasistinen leima ei liittynyt vain sen näkemyksiin vaan myös sen tunnuksiin. Rotuajattelu ei IKL:ssä ollut vahvassa osassa, vaikka juutalaisvastaisuutta tietenkin esiintyi. Suomalaisen fasismin erityispiirre oli lisäksi ruotsin kielen asema jatkuvana kiistakysymyksenä.

Julius Evola (2)

Toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa Julius Evola näkee, että radikaalin oikeiston on etsittävä tradition poliittista mahdollisuutta ylhäältäpäin tapahtuvan vallankumouksen kautta. Oikeiston ensisijainen tehtävä on kuitenkin siinä tilanteessa estää alhaalta päin tapahtuvan vallankumouksen toteutumista. Reaalipoliittisella tasolla tämä tarkoittaa hyväksyä liittolaisuus Yhdysvaltojen kanssa antikommunistisessa merkityksessä. Soturikulttuuria on kuitenkin jatkettava juuri tässä kontekstissa.

Poliittisen strategian tasolla Evolan mielestä on rakennettava sotilaallis-poliittisia eliittejä, joiden tehtävänä on estää kommunistista vallankumousta ja joiden kautta samaan aikaan rakennetaan tulevaa soturikastia. Tämän prosessin on tapahduttava eri Euroopan maissa, ja sen on vietävä sitten näiden eliittien asteittaiseen yhdistämiseen. Monissa maissa Naton ja itsenäisen puolustuksen toteuttamat asekätkennät ja salaisten stay behind -vastarintaorganisaatioiden rakentaminen neuvostomiehityksen varalta ovat juuri se vesi, jossa hyvin materiaalisesti uivat evolalaiset kalat. Kyseessä eivät ole hämärät salaliittoteoriat, vaan tapahtumat, joita on dokumentoitu useissa oikeusprosesseissa ja jotka radikaali oikeisto on toteuttanut spontaanisti vailla mitään keskusjohtoa.

Evolan filosofinen tulkinta maailmanmenosta on kuitenkin melko pessimistinen: nihilistinen. Sen ulostulo on tarkoittanut uudelle radikaalille oikeistolle joko vetäytymistä aktiivisesta politiikasta, keskittymistä kulttuurikamppailuun, pitkään marssiin armeijoiden läpi tai, sen radikaaleimmille toimijoille, tien avautumista totaaliseen poliittiseen kamppailuun pyhän sodan muodossa: aseelliseen taisteluun kuten esimerkiksi Italian Nuclei Azione Rivoluzionaria teki.

Vuoden 1968 opiskelijaliikehdintä herättää Evolan ja radikaalin oikeiston kiinnostuksen. Nuoret radikaalit oikeistolaiset suhtautuvat jossakin tapauksissa hyvinkin myönteisesti uusiin liikkeisiin. Heidän mielestään ne horjuttavat porvarillista ja kapitalistista valtaa ja siten ovat mahdollisia liittolaisia oikeistolaisille. Evolan edustama taantumuksellisempi positio taas suhtautuu hyvin kriittisesti opiskelijaliikkeisiin. Ensinnäkin hän kritisoi kategoriaa ”nuoriso”. Hänen historiantulkintansa valossa viimeisimmät sukupolvet ovat aina vanhimmat. Hän kritisoi nuorison pukeutumista, rock-musiikkia, seksuaalista käyttäytymistä, huumeiden käyttöä ja miehen ja naisen roolien sekoittumista. Rock-musiikissa hän näkee mustan jazzin kontaminaation välineenä, joka tuo valkoisen kulttuurin piiriin mustia primordiaalisia elementtejä. Seksuaalinen vallankumous banalisoi ja demokratisoi seksin, ja kaiken lisäksi luo tilaa homoseksuaalisuudelle. Huumeet taas ovat ongelma ei niinkään sellaisenaan, vaan siksi, että niiden käyttö leviää muihin yhteiskunnallisiin ryhmiin kuin sellaisiin, jotka ovat traditionalisesti saaneet ja osanneet niitä käyttää. Vastakohtana opiskelijaliikehdinnän pukeutumis-, musiikki-, seksuaali- ja päihdevallankumoukselle Evola tarjoaa vuoristokiipeilyä, laskuvarjohyppäämistä, japanilaisia kamppailulajeja, meditaatiota, selibaattia ja tantraa. Asettumalla väkivaltaisesti opiskelijaliikehdintää vastaan on tietenkin samalla mahdollista kasvattaa uutta soturikastia.

Tiikerin ratsastajat

Julius Evola julkaisee vuonna 1961 kirjan, jonka nimi on Cavalcare la tigre. Evolan viesti on yksinkertainen: radikaalin oikeiston on ratsastettava moderniteetin tiikerillä voidakseen muuttaa historian suuntaa. Poliittisesti tämä tarkoittaa, että on hyväksyttävä amerikkalaisuus ja Nato taistelemiseksi kommunismia ja Varsovan liittoa vastaan. Evolan ratkaisusta tulee osa radikaalin oikeiston identiteettiä.

Evolalaisittain radikaalioikeistossa vahvistuu myös erikoisjoukkoihin kuulumisen henki ja mystiikka. Ernst Jüngerin kirjallisuudessa on havaittavissa, kuinka suuri on sodan ja taistelun yhdessäkokemisen merkitys radikaalille oikeistolaiselle ikonografialle. Ensimmäisen maailmansodan erikoisjoukoista muodostuvat sekä Saksassa että Italiassa fasismien taistelevat ytimet. Eikä ole mitenkään poikkeuksellista, että Otto Skorzenyn tai Junio Valerio Borghesen kaltaisten erikoisjoukkojen komentajien rooli on keskeinen uuden toisen maailmansodan jälkeisen eurooppalaisen radikaalin oikeiston muodostumisessa.

Poliittinen päätös hoitaa likainen työ Naton puolesta vahvistaa myös soturikulttuuria. Tämä kulttuuri tulee johtamaan monia radikaalioikeistolaisia Espanjaan, Boliviaan, Libanoniin taistelemaan maroniittien joukoissa, sittemmin Kroatiaan ja nykypäivänä Irakiin ja Afganistaniin töihin turvallisuusalan yksityisyrityksiin. Kuuluminen joukkoon, fyysinen vahvuus, sotilastaidot ovat osa radikaalia oikeistolaista kulttuuria. On huomioitava kuitenkin, että nämä arvot ovat oikeistolaisessa mielikuvamaailmassa positiivisia: lojaalisuus, annetun sanan kunnioittaminen, uhrautuminen. Tämä kaikki on osa radikaalia ja oikeistolaista kulttuuria. Se ei tietenkään tarkoita, että radikaalioikeistolaisuus olisi raakaa brutaalia voimaa. Radikaali oikeisto on myös osannut tuottaa ja lukea kirjallisuutta, tuottaa oman voimakkaan kulttuurisen viitekehyksen. Pasolini Scritti corsari -kirjoituskokoelmassa ymmärtää tämän erittäin hyvin.

1960- ja 1970-luvuilla on vaihe, jolloin Euroopassa tiikerillä ratsastaminen tuntuu olevan vihdoinkin mahdollista: sotilasdiktatuurit Espanjassa, Portugalissa, Kreikassa ja vallankaappausyritykset Italiassa. Myös Etelä-Amerikassa tiikerillä ratsastajat voivat hyvin. Useat eurooppalaiset äärioikeistolaiset osallistuvat likaisen työn tekemiseen erikoisjoukoissa monissa Etelä- ja Keski-Amerikan maissa. Kylmän sodan päättyminen rauhoittaa tiikerillä ratsastajien intoa.

Rasismin monet kasvot

Eurooppalaisessa radikaalissa oikeistossa tapahtuu asteittainen rodullisen vihollisen muuttuminen 1960-luvun jälkeen. ”Juutalaisen” tilalle asettuu paradigmaattisena ja ontologisena vihollisena ”neekeri”. Taustalla on kaksi poliittista prosessia. Ensinnäkin juutalaisuudelle määritellyt piirteet ovat modernissa hegemonisia. Niitä vastaan ei ole enää mahdollista taistella, koska ne kuuluvat leimallisesti kapitalistiseen yhteiskuntaan. Toinen poliittinen prosessi liittyy 1960-luvulla toteutuvaan dekolonialisointiin ja sen verisiin välienselvittelyihin Afrikassa. Dekolonialisoituminen nähdään prosessina, joka tuo negrituden poliittisen kategorian esille. Evola lukee Fanonia ja Sartrea. Tämä kaikki on myös hyvin paljon sidoksissa Ranskan äärioikeiston kokemuksiin Algerian sodasta.

Eräällä tavalla, joka tyhjentää melko voimakkaasti joidenkin vuosikymmenien ennakolla koko postkolonialistisen diskurssin, Evola näkee negrituden olevan vain kommunististen intellektuellin keksintö. Evolan mielestä ei ole edes olemassa neekerikansaa, vaan pelkkiä heimoja, joita yhdistää primitiivisyys. Evola ajattelee, että apartheid, myös globaalilla tasolla, on ainoa mahdollinen ratkaisu, jolla estää negrituden leviäminen kaikkialle. Evola näkee uhkakuvina Yhdysvaltojen ja Euroopan negrisaation, ja vuosi 1968 on hänelle tämän prosessin kulmakivi.

Tiikerillä ratsastaminen tarkoittaa myös viholliskuvan muuttumista. Radikaalilla oikeistolla on aina kolme vihollista: poliittinen vihollinen (kommunismi), biologinen vihollinen ja kulttuurinen vihollinen (porvarillinen liberalismi). Suurin muutos radikaalin oikeiston viholliskuvassa tapahtuu tiikerillä ratsastamisen yhteydessä. Juutalaisuus lakkaa olemasta tärkein biologinen vihollinen. Sen tilalle tulee uusi biologinen vihollinen: neekeri. Neekeri edustaa Evolan mukaan kaikkea sitä ei-eurooppalaista, joka liittyy amerikkalaisuuden huonoihin puoliin ja moderniin. Maailman neekeristymisen myötä katoaa yhdysside traditioon, musiikkikaan ei ole enää muuta kuin tribaalisia tansseja, ihmiset ovat intohimojen viemiä.

Maailman neekeristymisen uhkakuva katoaa hiljaa sekin radikaalin oikeiston piiristä. Neekeri ei voi olla niin vaarallinen ja salakavala kuin vanha perinteinen vihollinen – juutalainen – vaan sen tilalle on tultava uusi vihollinen. Juutalaisuuden ja negrituden tilalle saapuu islamisaatio. Islam edustaa nyt uuden radikaalin oikeiston silmissä kaikkea sitä vaarallisuutta, jota juutalaisuus ja neekeristyminen edustivat, täysin uudella potenssilla. Paradoksaalista tietenkin on se, että juuri islam oli pitkään edustanut – esimerkiksi Evolalle ja Guenonille – juuri sellaista tavoittelemisen arvoista traditionaalista yhteiskuntamallia. Puhumattakaan kansallissosialistisen Saksan positiivisesta suhtautumisesta islamiin ja vaikkapa islamilaisiin Waffen SS -joukkoihin. Suuret kaiken kattavat kertomukset maailmanhistoriasta ja eskatologiasta muuttuvat hyvinkin nopeasti.

Islamin ja äärioikeiston suhde on hyvin erityislaatuinen. Radikaalioikeistolaisuuden teoreettiset isät pitävät islamia aina kunnioitettavana traditionalistisena mallina. Juutalaisvastaisessa funktiossa islam on erittäin tärkeä liittolainen radikaalille oikeistolle. Rene Guenon ja Julius Evola kirjoittavat satoja sivuja islamin positiivisesta merkityksestä.

Asetelma kuitenkin muuttuu, koska islamin elinvoimaisuus saa sen leviämään meidän maailmaamme: Eurooppaan. Radikaalin oikeiston suhtautuminen islamiin on aina kaksijakoinen. Toisaalta se edustaa hyviä vanhoja arvoja, toisaalta se tuo tapoja, jotka ovat meille vieraita. Radikaalin oikeiston maailma on hyvin islamilainen, mutta islamilainen meidän tavallamme, ei heidän. Se keskustelee aivan samalla kielellä kuin islam.

Kiinnostavaa on todeta, että vuonna 1930 Julius Evolan johtama La Torre -aikakausijulkaisu julkaisee Marcella D’Arlen kirjoituksen, jonka nimi on Difesa della donna islamica (Islamilaisen naisen puolustus).

Välihuomautus: Kolmas Positio

Radikaalioikeistolaisuus ratsastaa tiikerillä, mutta sen piirissä syntyy myös uusia positioita, jotka eivät enää tahdo olla tekemisissä perinteisen fasismin kanssa. Uusi radikaalisuus asettuu kolmannen linjan tielle: ei kommunismia eikä kapitalismia, vaan kolmas positio, joka puhuu Euroopasta kansakuntana – ajatus, joka oli hyvin läheinen Drieu la Rochellelle.

Kolmannen position koko iatus kohdistuu vallankumouksellisen prosessin käynnistämiseen. Sen ehkä tärkein sukulaisideologia on eräänlainen peronismi tai italialainen sosiaalinen tasavalta. Kolmas linja ja siitä muodostuneet aseelliset järjestöt eivät kuitenkaan ole muuta kuin sankarillisen elämän ja sankarillisen kuoleman etsimistä. Eräänlaista itsetuhoisaa kaunista elämää.

Välihuomautus: de Benoist’n uusi oikeisto

Alain de Benoist on merkittävin henkilö radikaalin oikeistolaisuuden postmodernin siirtymän kannalta. Alain de Benoist on europeisti, joka näkee, että siirtolaisuus, globalisaatio ja liberalismi ovat mantereemme poliittisen, kulttuurisen ja yhteiskunnallisen tulevaisuuden kannalta tuhoisia. Alain de Benoist näkee, että Euroopan piirteet ja intressit ovat vastakkain Yhdysvaltojen suhteen.

Alain de Benoist’n linja on differentialistinen. Hänen mielestään orgaanisten, etnisten kulttuurien ja kansojen on elettävä erillään toisistaan omien tapojensa ja traditioidensa mukaisesti. Hyvin ranskalaisella tavalla de Benoist edustaa myös näkemystä, jonka mukaan valtion ja uskonnollisuuden on oltava erillään toisistaan.

De Benoist’n yhteiskunnallinen malli on hyvin lähellä Evolan mallia. Intellektuaalisen eliitin on oltava perinnöllinen, erityisesti koska tasa-arvoisuus tuhoaa geneettisesti parhaat aristokraattiset yksilöt. De Benoist’n eurooppalainen malli perustuu kelttien, kreikkalaisten ja roomalaisten sivilisaatioihin, jotka hän näkee kommunismin ja kapitalismin vihollisina. De Benoist’n yhteiskunta perustuu kohtaloon, myyttiin ja tahtoon. Se pohjana on kiinteä koti ja visuaalisuus. Se vastustaa siis liberaalia rationaliteettia.

De Benoist’n Eurooppa on Eurooppa, jossa kansallisvaltioidentiteetti korvautuu alueellisilla identiteeteillä ja yhteisellä eurooppalaisella identiteetillä.

Uusi populistinen radikaali oikeisto

Radikaali oikeistolaisuus on kulkenut pitkän marssin läpi eurooppalaisen historian. Se on muuttanut suuntaa ja synnyttänyt uusia, yhä menestyneempiä tapoja hahmottaa maailmaa. Populististen liikkeiden nousu viimeisten vuosien aikana on herättänyt kysymyksiä niiden suhteesta radikaaliin oikeistolaiseen traditioon. Populismi ja radikaali oikeistolainen traditio ovat monessa mielessä ristiriidassa. Tärkein ero liittyy siihen, että radikaali oikeistolaisuus on äärimmäisen elitististä. Se hahmottaa maailmaa orgaanisena yhteisönä, jossa jokaisella on oma ennalta määrätty paikkansa: kansan äänellä, sen poliittisessa paradigmassa, ei todellakaan ole merkitystä.

Radikaalin oikeistolaisen tradition juuret ovat De Maistren ja Donoso Cortesin kaltaisten Ranskan vallankumouksen poliittisten lopputulemien vastustajissa. Traditio juurtuu juuri sen asian vastustamiseen, että kansalla pitäisi olla valta. On kuitenkin todettava, että tämä jännite kansan ja eliitin välillä on ollut jo aiemmin olemassa radikaalissa ja oikeistolaisessa traditiossa, ehkä jo Evolan varhaiskauden ajoilta, 1930-luvulta. Tämä jännite on koskenut rasismin muotoa, nationalismia, ”tasavaltalaisuutta” ja monia muita aspekteja. Mitään uutta ei ole siis näköpiirissä. Radikaali oikeistolaisuus on itse asiassa kyennyt vahvistumaan tämän jännitteen kautta. Se on elänyt ristiriidoista, niin poliittisista kuin henkilökohtaisista. Jörg Haiderin tapaus, hänen henkilökohtainen kohtalonsa, on ehkä paras esimerkki eräänlaisesta mishimalaisesta problematiikasta. Toisaalta on aina mielenkiintoista huomata, miten – poliittisella saralla – juuri ne liikkeet, jotka puhuvat kansan puolesta, ovat juuri ne, jotka turvautuvat yksinomaan vahvoihin johtajiin (esimerkiksi vaikka Le Pen, Haider, Soini ja Bossi).

Radikaalissa ja oikeistolaisessa traditiossa Euroopalla on melko suuri merkitys, kun taas eräissä maissa populismi tarkoittaa lähinnä skeptistä suhtautumista Euroopan unioniin. On ehkä mahdollista todeta, että pienissä maissa, joissa on suhteellisen homogeeninen väestö, radikaali oikeistolaisuus korostaa kansallismielistä aspektia, kun taas maissa, jossa kantaväestökin on heterogeeninen ja voimakkaasti juurtunut paikalliseen ”regionaaliseen” identiteettiin, radikaali oikeisto on europeistinen ja paikallinen.

Uusi populistinen radikaali oikeisto suhtautuu kriittisesti ja kielteisesti siirtolaisuuteen, ja usein sen kannat perustuvat juuri länsimaisten elämäntapojen puolustamiseen. Populistinen radikaali oikeisto suhtautuu myös hyvin kriittisesti poliittiseen järjestelmään ja eliittiin. Se kerää kannatusta sellaisilta yhteiskunnallisilta segmenteiltä, jotka ovat menettäneet tai menettämässä omaa identiteettiään.

Radikaali populistinen oikeisto ei kuitenkaan ole enää väkivaltainen, ja se näyttää kunnioittavan laillisuutta. Se suhtautuu kriittisesti kapitalismiin ja myös sosialismiin. Paradoksaalisesti sen yhteiskunnallinen ohjelma suuntautuu pienyrittäjiin ja pienviljelijöihin. Se kuitenkin saa tukea myös teollisten ammattien piirissä, juuri siellä missä koetaan menettämisen pelkoa.

Uusi radikaali populistinen oikeisto pystyy tilapäisesti antamaan olemisen syyn ihmisille vailla identiteettiä tai ihmisille, joiden identiteetti on horjuva. Se on kuitenkin vain hetkellinen kokemus, koska sen poliittinen agenda ei voi toimia, tai mikäli se toimii, se toistaa vain ja ainoastaan jo nyt harjoitettua politiikkaa. Se ei kykene ratkaisemaan ongelmia, joista se puhuu.

Uusi populistinen radikaali oikeisto on aivan varmasti osa traditiota, jota olemme tarkastelleet. Se ei kuitenkaan yllä millään lailla niihin ajattelun ja etiikan korkeuksiin, joita sen oman tradition piirissä on noussut esille menneinä vuosikymmeninä. Eräällä tavalla sotureiden kastista on tullut vain popula. Perikato ja degeneroituminen, jotka radikaali oikeistolainen traditio on aina nähnyt suurimpana uhkana ja vihollisena, koskee nyt ennen kaikkea juuri itse radikaalia ja oikeistolaista traditiota. Tyhjää kumisevia paisuneita rumpuja, jotka eivät millään lailla, älyllisesti tai fyysisesti, voi olla Brasillachin tai Codreanun kaltaisia myyttisiä sankareita. Hämärästi tuntuu siltä, että evolalaisen negrisaation ensimmäinen uhri on juuri radikaali oikeistolainen traditio. Negritude en blanc.