Random header image... Refresh for more!

Taloudesta ja työstä

by megafoni

Teppo Eskelinen

Nykyinen maailmantaloudellinen tilanne pakottaa vasemmiston palaamaan peruskysymysten äärelle. Ensinnäkin on välttämätöntä puhua kapitalismista juuri kapitalismin ydinkäsittein. Toiseksi on välttämätöntä kysyä, mitä nämä ydinkäsitteet, kuten pääoma ja työ, tarkoittavat nykyaikana. Juuri pääoman äärimmäisen nopea liike sekä liikakasautuminen ovat johtaneet tilanteeseen, jossa pääomaa täytyy suitsia tehokkaasti.

Tätä kysymystä voidaan käsitellä kahdesta näkökulmasta. Toisaalta tarvitaan kansainvälistä sääntelyjärjestelmää, mutta tällaisen luominen on äärimmäisen hidasta ja työlästä, ja lisäksi on ongelmana että pääoma pystyy kiertämään useimpia sääntely-yrityksiä. Toisaalta tuotannon ja siihen liittyvien odotusten tuottamia hyötyjä täytyisi pyrkiä vaatimaan työntekijöille, ja ennen kaikkea niille jotka ovat uloslyötyjä formaaleilta työmarkkinoilta. Tämä saattaa olla talouden kohtalonkysymys.


Pääoma

Vallitseva talouskriisi tuntuu opettavan meille valtavan monimutkaisia asioita, jotka liittyvät esimerkiksi luototukseen, riskien siirtelyyn, pankkien kirjanpitoon ja avoimuuteen, luottamukseen markkinoilla, ja talouskuplien syntylogiikkaan. Yritämme kilpaa olla taloustietelijöitä. Eikä siinä, kaikki nämä asiat ovat tärkeitä.

Kuitenkin talouskriisin tulisi opettaa meille ennen kaikkea yksinkertaisia asioita. Niitä on kaksi. Ensimmäinen on se, että pääoma on erityisen vaarallista silloin, kun se liikkuu hyvin nopeasti, ja kun sitä on liikaa. Toinen on se, että hallitsevaan asemaan päästessään pääoma pystyy sanelemaan ehtonsa muulle yhteiskunnalle. Oikeastaan koko kriisin analyysin ytimen voi lukea tätä kautta.
1970-luvulla aloitettu ja vuosituhannen vaihteeseen mennessä maailmanlaajuiseksi käytännöksi tullut pääomien liikkeiden vapauttaminen on ollut uusliberaalin talouden voittokulun ydin. Pääomien vapauttamisen motiiveista on hieman erilaisia käsityksiä. 1970-luvun tilanteessa saattoi todella olla niin, että vilpittömän huolestuneet teknokraattiset ekonomistit laskivat pääomien vapauttamisen olevan taantuvan talouden pelastus.

Vähintään yhtä totta on kuitenkin David Harveyn väite siitä, että taustalla oli Britannian pelokkaan yläluokan kosto. Ay-liike haluttiin kuriin, ja eräs (ei toki ainoa) keino tähän oli antaa pääomalle mahdollisuus hakeutua muualle kasvamaan.
Kilpailuttaessaan alueita toisiaan vastaan pääoma menestyy. Globalisaation tuottaman uuden globaalin työnjaon todellinen ydin ei ole työnjaon tehokkuudessa, vaan siinä että työstä tarvitsee maksaa entistä vähemmän. Näin pääoma kasautuu, ja palkat laskevat globaalisti. On syytä huomata, että pääoma ja raha ovat kaksi eri asiaa. Pääoma on rahaa, joka on sijoitettu ja jolla on näin ollen tuottovaatimuksia ja -odotuksia. Pääoman on pakko tuottaa. Mikäli pääoman kierto pysähtyy, se lakkaa tuottamasta, ja potentiaalisesti tuhoutuu.

Palkkojen laskiessa ostovoimaa voidaan pitää yllä velkarahalla. Sekä valtiollinen että yksityinen velka onkin lisääntynyt globalisaation aikakaudella huomattavasti. Toinen olennainen keino on pakottaa halpatyövoima maantieteelliseen lokeroonsa, jotta palkkatasoa voidaan pitää kohtuullisena toisaalla.

Tuottavuuden kasvun painopisteen siirtyessä yhä enemmän pääoman hyödyksi työn kustannuksella reaaliset tuottavat investoinnit eivät enää kannata. Kun pääomaa on paljon, sitä hakeutuu paljon fiktiivisiin investointikohteisiin. Ja jos lainaa on helppo saada, pääomaa hakeutuu niihin vieläkin enemmän.


Pääoman kontrolli

1970-luvun tilannetta voi lukea kolmella tavalla. Ennen tätä maailmassa oli vallinnut niin sanottu Bretton Woods -järjestelmä. Tähän kuuluivat muun muassa kansainvälinen kysynnän sääntely ja kiinteät valuuttakurssit. Luennasta riippumatta vaikuttaa tosiasialta, että BW-järjestelmän loppumetreillä pääoman tuottavuus oli rajusti laskenut. Jos tuottavuutta haluttiin pitää yllä, asialle piti tehdä jotain.
Uusliberalistisen luennan mukaan talous pelastettiin tuolloin vapauttamalla pääomien liikkeet ja luomalla liikkuvat valuuttakurssit. Toisen mahdollisen luennan mukaan BW-järjestelmä tuhottiin ilman hyvää syytä, koska reaalitalouden tuotanto ei ollut minkäänlaisessa kriisissä, vaan kasvoi tasaisesti – ainoastaan finanssitalouden voitot olivat nollassa tai negatiivisia. Kolmannen mahdollisen luennan mukaan Bretton Woods -järjestelmän oli kaaduttava juuri tästä syystä: vain sosialistisempi rahoitusjärjestelmä voisi pitää taloutta pystyssä ilman pääomien vapauttamista.
Vaihtoehdot eivät siis olleet vallitsevan järjestelmän jatkaminen ja uusliberalismi, vaan jotain aivan muuta ja uusliberalismi. Vasemmistolle vuonna 2010 vuoden 1975 kysymys on mitä ajankohtaisin: mitä tuo ”jotain aivan muuta” voisi tarkoittaa? Mitä on oikeudenmukainen, demokraattinen, osallistava, tai jopa vallankumouksellinen rahoitus?
Kysymys on sen tyyppinen, jota ei kannata lähestyä ylhäältä päin ohjautuvien mallien piirtelyllä. Pikemmin on syytä heitellä pöytään mallien kirjoa: kansanpankkia, osuustoiminnallista rahoitusta, mitä lie. Ongelmana ei tällä hetkellä ole holistisen mallin epätäydellisyys, vaan ideoiden puute.
Tähän kysymykseen vastattaessa ei ole mitään syytä fetisoida valtiota. Talouskriisi on osoittanut, että vallitsevien valtasuhteiden vallitessa valtiota käytetään ensi sijassa finanssikapitalismin tappioiden sosialisointiin. Vasemmistolainen selkäydinreaktio, jossa valtion puuttuminen markkinoille nähdään automaattisesti myönteisenä, voi olla näinä aikoina hyvinkin vaarallinen. Valtio on toki välttämätön vasemmistolaisen agendan toteuttamiseksi, mutta se ei ole itsessään ”vasemmistolainen” toimija. Vasemmiston on kyettävä määrittelemään valtio sellaiseksi, että se tukee aitoa yhteisvaurautta ja estää tappioiden sosialisoinnin.
Myöskään kapitalismi ei ole karannut käsistä tai sortunut ylilyönteihin, vaikka tätä mielellään toistetaan esimerkiksi järjettömän oloisten irtisanomisten yhteydessä. Pikemmin kapitalismi on palannut normaaliksi toisen maailmansodan jälkeisen poikkeustilan jälkeen.
Kapitalismi pyrkii rakenteellisesti hankkiutumaan äärimmäisiin muotoihin. Nämä äärimuodot näkyvät hitaammin kapitalismin ydinalueilla, joihin Suomikin tavallaan kuuluu, mutta ne näkyvät varmasti ellei kapitalismille ole todellisia vastavoimia. Ennen kaikkea kapitalismin moraalinen paheksunta on suhteellisen hyödytöntä. Moraaliset arviot ”ylilyönneistä” eivät muuta kapitalismin rakenteellisia tekijöitä.
Toisin sanoen, ongelmana ei ole se, että eläisimme kapitalismin jonkinlaisessa vääristyneessä ja moraalittomassa muodossa, vaan ongelmia tuottaa kapitalismi itse. Kapitalismin ”vääristymän” tuottamisen, pikemmin kuin ”sääntelyn” tulee olla tavoitteena. Jotkut ovat ehtineet jo toteamaan, että tarvittaisiin toista maailmansotaa vastaava shokki, jotta kapitalismiin saataisiin rajoituksia. Omalla kierolla tavallaan väitteessä on perää.

Luokka

Nykyisessä kapitalismin vaiheessa vaikuttaa selvältä, että luokan käsite on monimutkaistunut. Harva on kuitenkaan niin sosiologisesti leväperäinen, että pitäisi luokkia kuolleina – muuten kuin ideologisista syistä. Luokan voi toki ymmärtää tiukemmin (luokka itselleen) tai väljemmin (toimeentulokategoria); suhteessa tuotantovoimiin tai suhteessa pääomaan; ”oliomaisena” tai relationaalisena.
Globaalissa katsannossa nähdään, että yhä useammat ihmiset ovat tuotantoprosessien näkökulmasta kokonaan tarpeettomia tai vaihtoehtoisesti tiellä, kuten luonnonvaroistaan rikkailla alueilla asuvat pienviljelijät kehitysmaissa. Toinen suuri trendi on yleistynyt pakko neuvotella työehdoista yksilöllisesti, mikä ymmärrettävästi vaikeuttaa työtekijän asemaa. Prekaari työ on lisääntynyt globaalissa Pohjoisessa huomattavasti, mutta globaalissa Etelässä se on lisääntynyt tätäkin enemmän.
Maailman työikäisestä väestöstä noin 15 prosenttia tekee työtä, jota kutsuisimme perinteisillä suomalaisilla kriteereillä ”tyypilliseksi”. Ay-liikkeen organisaation kannalta keskeistä on, että työn ja pääoman kamppailu ei voi rajautua koskemaan näiden 15 prosentin intressejä. Toki organisaation tulisi näyttää niin erilaiselta, ettei sitä voisi tunnistaa organisaatioksi sanan nykyisessä mielessä. Tämä ei kuitenkaan poista asian keskeisyyttä.
Olisi olennaista nähdä ja tuottaa uusia globaaleja intressien yhtymäkohtia ja solidaarisuuksia tilanteessa, jossa ”hajoita ja hallitse” -strategialla yritetään jatkuvasti tuottaa erontekoja potentiaalisten solidaarisuuksien tielle. Luokkaa määrittääkin poikkikansallisella tasolla tänä päivänä näennäinen ja tuotettu hajaannus.
Suomi on toki globaalisti pieni tekijä. Kuitenkin Suomessakin haasteena on juuri sen määritelmän rikkominen, että kapeneva perinteistä ”säännöllistä” työtä tekevien joukko olisi se työvoiman todellinen ilmentymä, jonka intressien toteutumisesta käydään kamppailua. Tämäkään joukko ei voi kuin hävitä, ellei ”epätyypillistä” työtä tekevien joukkiota aleta palkita kunnolla. Surullisella tavalla vasemmiston jotkut tendenssit ovat liittoutuneet oikeiston kanssa järjettömässä pyrkimyksessä paikantaa ”todellisen” työn tekijät ja erottaa heidät ”laiskottelijoista”.
Olennaista on, että pääomaa ei ole liikaa suhteessa mihinkään absoluuttiseen kriteeriin. Pääomaa voi olla liikaa ainoastaan suhteessa talouden kokoon, ja siis käytännössä suhteessa siihen, kuinka paljon muusta kuin pääoman omistamisesta pystytään taloudellisesti hyötymään. Perinteinen tapa ilmaista asia on, että kyse on työn ja pääoman ristiriidasta.
Voidaankin havaita esimerkiksi, että 1990-luvun alun jälkeen palkkatulojen osuus bruttokansantuotteesta on Suomessa pudonnut 75 prosentista 58 prosenttiin. Koska julkinen sektori ei ole kasvanut mitenkään valtavasti, tämä merkitsee käytännössä sitä, että tuotannosta pystytään ottamaan pääomatuloa ulos huomattavasti enemmän kuin vajaa 20 vuotta sitten.
Kuitenkin työn ja pääoman ristiriitaakin keskeisemmältä tänä päivänä vaikuttaa se, kuinka paljon virallisesti työn ulkopuolelle määritellystä toiminnasta kyetään hyötymään. Pääoman toimintoja rajoittaa keskeisesti se, kuinka paljon ”laiskottelusta” kyetään ulosmittaamaan taloudellista hyötyä. ”Laiskottelu” tietysti tarkoittaa useimmiten kovia ponnistuksia, oli kyse sitten kulttuurisen yhteisvaurauden tuottamisesta tai uusintavasta työstä.
Oikeiston historiallinen voitto 1970-luvulla oli paitsi pääoman ja tuotannon suhteiden uudelleenjärjestelyssä, myös liittoutumien määrittelyssä. Oikeisto onnistui uskottelemaan työntekijöiden suurelle joukolle, että näiden keskeinen vihollinen on juuri ”laiskottelijoiden” joukko. Niin kauan kun tämä käsitys pysyy yllä, vasemmisto häviää.

1 comment

1 Megafoni 01/10, ”Vasemmisto” — megafoni.org { 08.12.10 at 9:34 am }

[…] Teppo Eskelinen: Taloudesta ja työstä […]

Leave a Comment