Talouskriisi ja tehdasvaltaukset
Markus Termonen
Globaali talouskriisi on nostanut jälleen esiin vanhan kamppailutaktiikan: tehdasvaltaukset eri muodoissaan. Kyseessä ei ole mikään uusi ilmiö jo senkään vuoksi, että tuotannon itsehallinnon tavoite on aina kuulunut olennaisena osana vasemmistolaiseen politiikkaan. Kriisiaikoina taktiikka on kuitenkin usein korostunut, kuten esimerkiksi 2000-alun konkurssin partaalla olleessa Argentiinassa, jossa työläiset alkoivat itse hallita monia konkurssiin menneitä yrityksiä. Tehdasvaltausten tavoitteena ei kuitenkaan välttämättä ole tuotannon itsehallinto. Pyrkimyksenä voi olla pelkästään esimerkiksi vaatimus saada asianmukaiset kompensaatiot irtisanomisista tai tehtaan johdon painostaminen jatkamaan yrityksen toimintaa.
Iso-Britannia ja Visteon
Huhtikuussa 2009 kolmessa autonosia tuottavan Visteon-yhtiön tehtaassa tapahtui protesteja yhtäältä tehtaiden sulkemista vastaan sekä toisaalta kampanjoimiseksi irtisanomiskorvausten puolesta. Toiminta alkoi Belfastissa, Pohjois-Irlannissa yön yli kestäneellä n. 100 työläisen ”sit-inillä”. Kaksi muuta paikkaa olivat Enfield (Pohjois-Lontoossa) ja Basildon (Essexissä). Jokaisessa tilanne oli erilainen. Belfastissa, jossa valtaus ei ollut ainoastaan ensimmäinen vaan myös voimakkain, työläiset hallitsivat koko tehdasta. Enfieldissä työläiset hallitsivat huomattavaa osaa tehtaasta. Basildonissa valtaus loppui välittömästi, kun poliisi saapui paikalle ja käytti voimakeinoja. Tehtaan ulkopuolella oli kuitenkin jatkuvasti mielenosoituksia ja se myös blokattiin.
Visteon UK:n omistaa kokonaisuudessaan USA:ssa toimiva Visteon Corporation. Ford-yhtiö ulkoisti toimintojaan Visteonille vuonna 2000. Fordin mielestä irtisanomiset eivät tietenkään ole sen ongelma. Eri osapuolet ovat eri kannalla siitä, onko Visteonin työläisillä itse asiassa Fordin työsopimukset, jotka takaavat mm. eläkerahastoturvan. Visteon UK on satoja miljoonia puntia velkaa Visteon Corporationille, eli toisin sanoen itselleen. Velan lisäksi ongelmana oli vajaus Visteon UK:n eläkerahastossa. Voi kuitenkin aiheesta kysyä, mihin rahat ovat menneet, sillä Visteon Corporationin johto on saanut miljoonien bonuksia viime vuosina.
Enfieldin työläiset kertoivat pamfletissaan työnantajan ilmoittaneen tehtaan sulkemisesta yhden päivän varoitusajalla. Työnantaja ilmoitti myös, että palkkoja jäisi maksamatta ja että työt päättyisivät ilman irtisanomisaikaa. Pamfletissaan työläiset ilmoittivat vaativansa samoja ehtoja kuin Fordin työläisillä on – onhan Visteon Fordin tytäryhtiö. Työläisten mielestä kyse on selkeästi Visteon Corporationin pyrkimyksestä säästää rahaa työläisten kustannuksella.
Libcom.orgin raportin[2] mukaan Belfastissa työläisille annettiin ilmoitus irtisanomisesta vain muutaman minuutin varoitusajalla, minkä jälkeen työläiset yksinkertaisesti kieltäytyivät poistumasta tehtaan ruokalasta, johon heidät oli kutsuttu. Kun kirjanpitäjät ja johto olivat poistuneet rakennuksesta, näitä ei enää päästetty takaisin. Yrityksen lipun tilalle pantiin ammattiliiton lippu.
Ennen päätöstä lakkauttaa tehdas Visteon oli jo kauan rohkaissut työläisiä lähtemään ennenaikaisesti eläkkeelle tai ottamaan vastaa tukipaketti. Vuonna 1980 tehtaassa työskenteli n. 1400 henkeä, vuonna 2000 n. 600 ja vuonna 2009 enää n. 200. On mahdollista, että kyse oli alunperinkin Fordin suunnitelmasta luoda erillinen kirjanpitoyksikkö, jonka se sitten sallisi mennä vararikkoon. Iso-Britannian lainsäädännön mukaisesti Visteonin ei talousvaikeuksiensa vuoksi tarvitse maksaa kaikkia sovittuja eläkkeitä vaan se voi käytännössä ulkoistaa ne veronmaksajille. Vuodesta 2000 alkaen Visteonin ja työläisten välillä on ollut käynnissä jatkuva neuvottelu. Tärkein neuvottelutulos nimenmuutoksen aikoihin oli tae siitä, että työläisille kuuluisivat edelleen samat eläke-, loma- ja palkankorotusedut.
Enfieldissä valtaus päättyi, kun työläiset saivat sopimuksen solmittua Unite-ammattiliiton välityksellä. Belfastissa Visteonin valtaus päättyi, kun työläiset onnistuivat 3.5.2009 saavuttamaan lisäirtisanomiskorvauksen (½ – 2 vuoden palkan). Libcom.orgin artikkelin mukaan valtauksen tavoitteiden keskiössä ei kuitenkaan ollut irtisanomiskorvaus vaan tehtaan toiminnan jatkuminen. Tämä johtui erityisesti siitä, mikä merkitys tehtaalla oli kyseiselle asuinalueelle ja yhteisölle. Eräiden muiden Visteon UK:nn tehtaidet sulkeuduttua työläisten ongelmat ovat olleet pienempiä, koska monien heistä on ollut mahdollista päästä töihin läheisiin Fordin tehtaisiin. Belfastissa tällaista sopimusehtojen mukaista vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole.
Yllä mainittu selittää myös sitä, miksi valtaajat saivat paljon paikallisen yhteisön tukea. Lähes välittömästi valtauksen alettua sitä tuki muutaman sadan hengen kulkue, jonka lupaprosessin poliisi vieläpä hoiti nopeutetusti (normaalisti Belfastissa kulkueiden lupaprosessi on melko hidas johtuen lojalistien ja tasavaltalaisten välisen väkivallan historiasta). Myös ammattiliitot ja poliittiset puolueet ovat osoittaneet tukeaan valtaajille, mukaan lukien alueen parlamenttiedustaja Gerry Adams, joka sai valtaajilta kiitokseksi mitalin.
Muunkinlaisia tukitoimia organisoitiin: joissain Visteonin tehtaissa työläiset kieltäytyivät käsittelemästä tiettyjä Visteon UK:n komponentteja ja siten pysäyttivät tai hidastivat tuotantoprosessia. Tämän taktiikan toteutuksesta tai onnistumisesta ei kuitenkaan ole saatavilla yksiselitteistä tietoa.
Visteonin tehtaiden valtausten uutisia koonneen blogin analyysin mukaan keskeistä on kamppailujen leviämisen lisäksi tehtaassa pysyminen mahdollisimman kauan. Neuvotteluihin ei kannata ryhtyä pakon edessä vaan pitämällä aloite omissa käsissä.
Sama blogi kokosi yhteen myös solidaarisuustoiminnan tärkeimpiä ulottuvuuksia tavalla, joka voi olla olennainen tulevissa vastaavissa tapauksissa:
1. Kiistan leviämisen edistäminen – lennäkkien jakaminen muissa Fordin toimipisteissä rohkaisten solidaarisuustoimintaan ja pyrkien saamaan aikaan kontakteja kiistaan liittyviin työläisiin muissa maissa.
2. Massatuen ja -identifikaation rakentaminen – valtausta tulee olemaan vaikeaa murskata väkivalloin, tai pitkitetyllä piirityksellä. Riippuu solidaarisuuden leviämisestä onko valtio siihen valmis.
3. Fordista on tehtävä kohde. Fordin julkinen imago on saatava kärsimään joka hetki niin kauan kuin kiista jatkuu.
Samassa blogimerkinnässä kritisoitiin myös tapaa, jolla sosialistiset poliittiset puolueet käyttävät kamppailua saadakseen tilaa poliittisille vaatimuksilleen, tässä tapauksessa autoteollisuuden kansallistamiselle. Blogikirjoituksen mukaan tämä ei ollut juuri muuta kuin nostalginen rituaali, jolla on tarkoitus osoittaa, että autonomisilla työläiskamppailuilla on vaarana jäädä ”ekonomistiseen” ansaan, eli spontaaniin, intresseiltään taloudelliseen, siis suppeaan toimintaan, joka ei käsittele vakavasti poliittisen vallan kysymyksiä.
Tehdasvaltauksia, kuten Visteonia, koskeekin mielenkiintoinen ekonomististen vaatimusten kritiikin ja työläisten autonomian ristiriita. Vaikka yhtäältä olisikin selvää, että sosialistiset vaatimukset, kuten kansallistaminen, voivat kuulostaa ritualistisilta ja näköalattomilta, niin toisaalta ekonomistisen ansan vaara on yhtä todellinen. Tehdasvaltaukset – oli niiden tavoitteena sitten tuotannon jatkuminen tai kunnolliset irtisanomiskorvaukset – ovat varmasti kannatettavia mistä tahansa vasemmistolaisesta näkökulmasta, mutta ilman muutoksia poliittisen vallan rakenteessa ne tulevat olemaan vain uudestaan ja uudestaan uusiutuvia kriisipesäkkeitä.
Ilmastonmuutoksen aikakaudella mielenkiintoinen, erityisesti autoteollisuutta koskeva kysymys on se, onko tuotannon jatkuminen itseisarvo – maailmassa, jossa pitkälti yksityisautoiluun perustuva liikkuminen ei voi jatkua entisellä tavalla. Visteon UK:n tehtaissa valtauksia toteuttaneille työläisille tämä kysymys ei ole vieras, vaikka tärkeintä heille onkin totta kai oma toimeentulo. Pamfletissaan Enfieldin työläiset toteavat muun muassa, että varmasti heidän taitojaan voitaisiin käyttää tulevaisuuden vihreässä teollisuudessa ja että valtion tukien sijoittaminen tulevaisuuden teollisuuteen, pikemminkin kuin lahjoittaminen pankkiireille, olisi sekä tuottoisaa että pitkällä aikavälillä työpaikkoja säästävää. Entisenkaltainen tuotanto ei siis ole mikään itseisarvo.
Italia ja Ranska: kiipeilystä bossnappingiin
Englannin lisäksi tehtaiden haltuunottoa on tietenkin tapahtunut myös perinteisissä radikaalien toimintatapojen maissa eli Italiassa ja Ranskassa. Italiassa on nykyisen talouskriisin aikana tapahtuneissa tehdaskamppailuissa korostunut erikoinen taktiikka: lakkoon menemisen sijasta ryhmä työläisiä kiipeää johonkin tehtaaseen kuuluvaan korkeaan rakenteeseen ja uhkaa olla tulematta alas, jos vaatimuksiin ei suostuta. Ryhmä ei siis ota haltuun tuotantotiloja – muilta osin tehdasta ei vallata. Mediaa ja poliitikkoja tällainen toiminta kiinnostaa enemmän kuin tavallinen valtaus tai lakko. Toisaalta voi olla, että jos sama taktiikka toistuu uudestaan ja uudestaan, aina jotain ”uutta” kaipaavan median mielenkiinto herpaantuu.
Esimerkkeinä ”kiipeämistaktiikasta” mainittakoon Innsen (Lambrate) ja CIM:n (Marcellina) tapaukset. Kumpikin on keskikokoinen, alle 200 henkeä työllistävä yritys, joka talouskriisin myötä alkoi suunnitella muutoksia. Kummallakaan tehtaalla ei tosiasiassa ollut suuria taloudellisia vaikeuksia. Innsen omistaja halusi myydä ostajalle, joka oli kiinnostunut tuotantovälineistä, ei toiminnan jatkuvuudesta. Myös CIM:n tapauksessa oli kyse voiton tekemisestä tehtaan sulkemisella. Kummassakin tehtaassa kiipeämiseen kymmenien metrien korkeuteen osallistui alle 10 hengen ryhmä: Innsessä ryhmä kiipesi nostokurkeen ja CIM:ssä sementtimateriaalien käsittelyyn liittyvään torniin.
Toiminnan tuloksena kumpikin tehdas jatkoi toimintaansa. Jos kyse olisi ollut heikommassa taloudellisessa tilanteessa olevista yrityksistä, taktiikasta olisi tuskin ollut vastaavaa hyötyä. Näiden työläisten protestitoiminta oli tehokasta siitäkin syystä, että se ei vahingoittanut ketään kolmatta osapuolta ja leikkasi osallistuneiden työläisten toimeentuloa vain minimaalisesti. Kamppailuihin osallistuneet työläiset ovat painottaneet, etteivät vanhat taktiikat enää toimi. Suurien sopimuskiistojen suhteen he saattavat olla väärässä (sopimuskysymyksiä ei ratkota nostokurjessa), mutta muuten ehkä oikeassa (esimerkiksi irtisanomisten, fuusioiden ja luovutusten vastustus).
Ranskassa nykyiselle talouskriisille ominainen työläisten harjoittama painostuskeino on ollut tuotannon haltuunottamisen ja kiipeilyn sijasta pomon ottaminen panttivangiksi. Ilmiö on ollut niin yleinen ja merkittävä, että se on tuottanut sanastoon uuden käsitteen: bossnapping (vrt. kidnapping). Tämän taktiikan kohteeksi on vuoden 2009 aikana joutunut lukuisia yrityksiä, jotka ovat suunnitelleet irtisanomisia tai työehtojen heikennyksiä tai joiden heikkoja irtisanomiskorvauksia vastaan työläiset ovat protestoineet. Protestoinnin kohteet ovat siis samoja kuin vaikkapa Visteon UK:n tapauksessa.
Esimerkiksi maaliskuun 2009 lopulla Caterpillar-yhtiön työläiset lukitsivat esimiehensä tehtaan hallinnollisten tilojen sisään. Kyse oli vastauksesta yrityksen suunnitelmaan irtisanoa 700 työläistä. Maaliskuussa vastaavia tapauksia oli Ranskassa kaksi muutakin, sillä myös 3M:n ja Sony Francen johtoa vangittiin. Caterpillarissa bossnapping-taktiikka yhdistyi myös lakkoon. Ammattiliiton edustaja totesi: ”Aikana jolloin yhtiö tekee voittoa ja jakaa osinkoja osakkeenomistajille, haluamme löytää kaikille työläisille suotuisan ratkaisun ja tietää mahdollisimman nopeasti mitä tapahtuu.”
”Valitettavasti uskon, että protestiliikkeistä tulee vain tuhoisampia ja väkivaltaisempia. Ihmiset ovat epätoivoisia, heidän mielestään yhtiöt pysyvät rikkaina samalla kun ryöstävät työpaikkamme”, totesi taas CGT-ammattiliiton edustaja Sony Francen pääjohtajan pitämisestä panttivankina. Edustajan mukaan toiminta oli spontaania: työläiset tunkeutuivat sisään johdon tapaamiseen ja sanoivat, että toivottavasti johtajilla oli hammasharja mukana ja avoin paluulippu. Panttivankeja pidettiin kokoushuoneessa yön yli. Heille annettiin vettä ja voileipiä, mutta he kieltäytyivät syömästä. Vangit kieltäytyivät myös makuupusseista. Työläiset olivat valveilla koko yön – laulaen, nauraen ja syöden. ”Jos tekisimme sen uudestaan, pitäisimme häntä ehdottomasti pidempään”, ammattiliiton edustaja totesi. ”Pari päivää enemmän olisi tehnyt mahdolliseksi saavuttaa enemmän. Saavutuksemme olivat minimaalisia, mutta ilman pomon kidnappaamista emme olisi päässeet lainkaan eteenpäin.”
Ranskassa bossnapping-taktiikka ei ole mikään uusi ilmiö vaan sen historia ulottuu 1960-luvun lopun ja 1970-luvun liikkeisiin, jotka pitivät yritysjohtoa panttivankina kamppailuissa työläisten oikeuksien puolesta. Nykyään ei vaadita yleensä niinkään jotain lisää, vaan vaatimukset liittyvät työllisyyden tai työehtojen säilyttämiseen tai irtisanomiskorvauksiin. Taktiikka on äärimmäisyydestään huolimatta melko yleinen silloin, kun perinteisemmät keinot eivät johda mihinkään tai kun muuta ei ole tehtävissä. Taktiikalla on melko laaja kannatus ennen kaikkea kolmesta syystä: väkivallattomuus (vangittuja kohdellaan hyvin), tuloksellisuus (saavutukset ovat usein konkreettisia, vaikka ne olisivatkin pieniä) ja se, että monien ihmisten on helppo samaistua bossnapping-taktiikkaan turvautuviin työläisiin. Osansa on toki myös sillä, millaiset perinteet radikaalilla vasemmistolaisella toiminnalla Ranskassa on – äärimmäinenkään keino ei tunnu niin äärimmäiseltä kun se suhteutetaan toiminnan yleiseen radikaaliuteen.
Bossnapping-ilmiö on Ranskassa jo niin laaja ilmiö, että sen ehkäiseminen kuuluu joiden konsultointialan yritysten palveluihin. Eräs pariisilainen konsultti tarjoaa mahdollisille bossnappingin uhreille ”survival kitiä”, johon kuuluu vaihtovaatteet sekä matkapuhelimeen valmiiksi tallennetut puhelinnumerot poliisille, psykologille ja perheelle (ikään kuin asiakas ei itse osaisi niitä tallentaa!). Asiakkaille annetaan myös lista kymmenestä ”anti-bossnapping”-vihjeestä. Niitä ovat mm. neutraalin tarkkailijan vaatiminen vaikeuksien kohdatessa sekä minkä tahansa vaatimuksen allekirjoittaminen, koska tuomioistuin tulee kuitenkin mitätöimään pakon edessä tehdyn sopimuksen. Ranskan pienyritysten liitto on vetänyt asiassa tiukkaa linjaa, kehottaen vangittuja johtajia kieltäytymään neuvotteluista sekä nostamaan syytteet heti kun pääsevät ulos.
Guy Groux’n, teollisen ay-toiminnan asiantuntijan pariisilaisesta Institut d’Etudes Politiques – yliopistosta, mukaan Ranskassa toimii kaksi liikettä: suurkaupungeissa organisoitu massa- ja katutason toiminta, joka vastustaa tapaa, jolla presidentti on hoitanut talouskriisiä, ja provinsseissa rinnakkaiset, erilliset ja lisääntyvässä määrin radikaalit, irtisanomisten aiheuttamat liikkeet. Jean Kasparin, joka oli CFDT-ammattiliiton johtaja 1980-luvun lopulla, mukaan bossnapping-taktikkaan ryhtyvät pääasiassa matalan osaamistason ja ikääntyvät työläiset aloilla, jotka kärsivät suuresta työttömyydestä – toisin sanoen ihmiset, joille muun työnpaikan saaminen on epätodennäköistä ja joille lakosta ei olisi paljon hyötyä. Groux korostaa, että vielä 1970-luvulla liikkeisiin kytkeytyi poliittinen ehdotus ja kokonainen ohjelma kansallistamisineen, suunnitelmatalouksineen ja tuotannon itsehallintoineen, ts. murtuma suhteessa markkinatalouteen. Tällä hetkellä sen sijaan ei vaikuta olevan merkittäviä poliittisia vaihtoehtoja: työläiset pyrkivät vain tinkimään irtisanomisista ja irtisanomiskorvauksista.
Jonkinlaista poliittista vaihtoehtoa tuo kuitenkin esiin helmikuussa 2009 perustettu ”uusi antikapitalistinen puolue” (Nouveau Parti Anticapitaliste), joka pyrkii yhdistämään sirpaloitunutta ranskalaista radikaalivasemmistoa. Puolueella on ainakin nuori ja karismaattinen johtaja, postimies Olivier Besancenot, joka kiertää paljon tapaamassa lakkolaisia ynnä muita tehdaskamppailuihin osallistuvia. Vaikka olisimme mitä tahansa mieltä puolueen johdon trotskilaisesta tausta, sille on annettava tunnustusta näkemyksestä, jonka mukaan ranskalainen yhteiskunnallinen levottomuus vaatii ennen kaikkea poliittista vastausta, eikä eristäytyneitä lakkoja ja mielenosoituksia.
Puolueen toimeenpanevan komitean jäsenen, Ingrid Hayesin mukaan ammattiliitot eivät avaa uusia näkökulmia. ”Me pidämme huolta ammattiliittojen itsenäisyydestä, mutta hylkäämme ajatuksen vedenpitävästä erottelusta poliittisten ja sosiaalisten areenojen välillä.” Mielenkiintoinen tulevaisuuden kysymys on se, tulevatko Sarkozy ja hänen poliittinen suuntauksensa ratsastamaan tulevissa vaaleissa yhteiskunnallisista levottomuuksista huolestuneiden, turvallisuudentunnetta kaipaavien sekä äärioikeistolaisten kannatuksella voittoon. Joka tapauksessa, käynnissä on yhteiskunnallinen polarisaatio.
Johtopäätöksiä
Talouskriisin olosuhteissa on vain ajan kysymys milloin tulemme Suomessa näkemään samankaltaisia tilanteita ja toimintamalleja kuin Iso-Britanniassa, Italiassa ja Ranskassa. Tämä ei tietenkään tarkoita, että toimintamalleja tullaan kopioimaan Suomeen sellaisenaan – on selvää, että Ranskan poliittisen kulttuurin erityispiirteet eroavat Suomesta – mutta silti viime vuosikymmenet ovat osoittaneet nykyaikaisten liikkeiden olevan valmiita omaksumaan ja kokeilemaan taktiikoita nopeallakin aikataululla.
Suomesta tunnemme itse asiassa jo ”Kemijärven massaliikkeen”, joka protestoi Stora Enson päätöstä lakkauttaa Kemijärven sellutehdas. Liike valtasi 3.1.2008 n. 300 kemijärveläisen voimin sellutehtaan ja vaati valtiota sekä Stora Ensoa jatkamaan tehtaan toimintaa. Valtaus päättyi tehtaanjohtajan saavuttua tilaisuuteen ja keskusteltua liikkeen johdon kanssa. Seuraako jotain vastaavaa paljon kuohuntaa aiheuttaneesta Hartwallin päätöksestä sulkea Lapin Kullan panimo Torniossa? Syntyykö ”Tornion mallasliike”, joka puolustaa Lapin Kullan brändiä Lapille kuuluvana asiana sekä mahdollisesti pyrkii tuotannon uudelleenorganisointiin esimerkiksi osuuskuntatyyppiseksi?
Toisin kuin Kemijärven tapauksessa, syntymässä olevalla Tornion liikkeellä on hyvät edellytykset rakentaa yhteyksiä kuluttajiin ja käyttää kuluttajavaikuttamista liikkeen päämäärien hyväksi. Kuluttajaliikkeiden keskeinen organisointimenetelmä taas on selvästi nykyaikana sosiaalinen media. Esimerkki Belfastista osoittaa myös, kuinka tärkeä on paikallisen yhteisön tuki tapauksessa, jossa tuotantolaitoksella on huomattava merkitys koko yhteisölle.
”Tornion mallasliikkeen” taktiikoiden kokonaisuus on vielä auki. Tulee lopputulos olemaan sitten mikä hyvänsä, on tärkeää, että toimijat ovat tietoisia taktiikoiden ja tavoitteiden suhteesta. On olennaista erottaa toisistaan pyrkimys tuotannon itsehallintoon ja mahdollinen valtaus tms. toimenpide pelkästään painostustoimenpiteenä (irtisanomiskorvausten tai tuotannon jaksamisen puolesta). Valtauksessa pelkkänä painostuskeinona ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta silti tuotannon itsehallinnon (yhdessä valtion kanssa tai ilman valtiota) pitäisi olla laajempana tavoitteena horisontissa. Muuten on vaarana, että vasemmistolaisen politiikan keskiössä ovat vain ”reilut” tulonsiirrot ja työelämän ”reilut” säännöt, siis ”reilu markkinatalous”, eivätkä valta – ja sosialismi.
Huolimatta Visteonin valtauksista kirjoittaneen blogin ”ekonomismikritiikkiä” koskevista huomautuksista, on aivan aiheellista kritisoida myös sellaista positiota, joka ei näe muuta kuin tuotannon itsehallinnon rajalliset päämäärät ja keinot. Tietenkin mitä tahansa näkökulmaa vasemmistolaiseen politiikkaan voi aina nimittää rajalliseksi, mutta tuotannon itsehallinnon ja ekonomismikritiikin suhteen on aivan erityisen huomionarvoista korostaa myös institutionaalista näkökulmaa. Institutionaalinen ja ”itsehallinnollinen” positio tukevat toisiaan: vasemmistolainen valtio voi tukea tuotantolaitoksia itsehallintoon siirtymisessä, mutta ilman institutionaalista tukea itsehallinnollisten projektien selviytymisedellytykset ovat heikommat.
Lisäksi kansallisesti merkittävien yhtiöiden kohdalla ei sovi unohtaa valtion roolia yhteisen edun välittäjänä ja valtion mahdollista tehtävää osapuolena valtion ja työläisten välisessä yhteishallinnossa. Voi tuki kuulostaa oudolta, että Megafoni-verkkolehdessä kirjoitetaan positiivisesti ”yhteisestä edusta”, mutta silloin kun olemme kriittisesti siitä kirjoittaneet, kyse on ollut porvarillisen ideologisen rakennelman tms. kritiikistä, ei vasemmistolaisen valtion tehtävästä yhteisen edun välittäjänä. Porvarillinen valtio ei pysty yhteistä etua edustamaan eikä edistämään!
Viitteet
Venezualalaiset kokemukset (ks. artikkeli toisaalla) viittaavat siihen, että työläisten itsehallinnon kehittymisen edellytykset ovat välittömästi kytköksissä poliittiseen valtaan. Samalla chavezilaiset ratkaisut osoittavat, että ongelmana on itsehallinnon rajallisuus: valtiojohtoinen työläisten itsehallinto tarkoittaa, että viime kädessä valtio päättää. Chavezilaiseen itsehallintolinjaukseen kuuluukin keskeisesti se, että kansallisesti merkittävimpiä yhtiötä ei voi antaa pelkästään työläisten hallintaan, koska merkittävimpien yhtiöiden johdossa pitää olla voimakkaasti läsnä myös kansallinen, yhteinen intressi. Toisaalta chavezilaisuus myös edistää pienemmän mittakaavan itsehallintoa kuten osuuskuntayrityksiä.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
0 comments
Kick things off by filling out the form below.
Leave a Comment