Tee työtä, jolla on tarkoitus

Kansan Uutisten Viikkolehti julkaisi perjantaina 8. tammikuuta Rakennusliiton puheenjohtajan Matti Harjuniemen haastattelun. Harjuniemi puolustaa voimakkaasti palkkatyötä toimeentulon ensisijaisena lähteenä sekä kritisoi perustulovaatimuksia epärealistisuudesta. Perustuloa ei hänen mukaansa voitaisi toteuttaa tyydyttävän suuruisena.

Työn pitää säilyä pääasiallisena toimeentulolähteenä ja ansiosidonnaisen sosiaaliturvan täytyy olla perusta, jolla suomalainen sosiaalipolitiikka järjestetään. (…) Työn merkitystä ei voi kyllin korostaa. Jos se loppuu tästä maasta, silloin loppuu hyvinvointi ja silloin loppuvat hyvinvointipalvelut, tulonsiirrot ja sosiaaliturva.

Harjuniemen mielipide muistuttaa kovasti EK:n lakiasiainjohtaja Lasse Laatusen näkemystä perustulosta. Kelan julkaisemassa Sosiaalivakuutus -lehdessä (1/2009) Laatunen vertaa perustuloa työmarkkinatuen korottamiseen ja toteaa liian korkean korvauksen houkuttelevan ”kaikki elämäntapaintiaanit työttömiksi”. Laatunen on tyytyväinen SAK:n tammikuun 2009 sosiaalitupossa muotoilemaan linjaukseen, jossa perusturvan (työmarkkinatuki ja toimeentulotuki) mahdollinen korotus sidottiin ansiosidonnaisen turvan vastaavaan nostoon. Niinpä perusturvaa ei nostettu. Laatusen mukaan SAK:n linjaus on pitänyt perusturvan tason ”oikeana”. ”Jos työmarkkinatuki on liian korkea, se on sama asia kuin kansalaispalkka”, toteaa Laatunen. Laatusen tapa rinnastaa työmarkkinatuki perustuloon on silti ontuvaa, määrittäähän edellistä kuitenkin vastikkeellisuus, toisin kuin perustuloa.

Palkansaajaliikettä edustavan Harjuniemen viestin ydin on pohjimmiltaan sama kuin Laatusella: työ on itseisarvoinen moraalinen velvoite, jota on tehtävä riippumatta siitä, mikä on työn sisältö ja merkitys. Työn merkityksen korostamisen Harjuniemi näkeekin palkansaajaliikettä ja työnantajia yhdistäväksi tekijäksi.

Harjuniemi on tietenkin siinä oikeassa, ettei hyvinvointi synny tyhjästä, vaan työ luo puitteet hyvinvoinnille. Mutta mistä hyvinvoinnista ja mistä työstä tässä nyt puhutaan?

Harjuniemi viittaa mitä ilmeisimmin kapitalistiseen palkkatyöhön. Sitä Harjuniemi ei perustele, miksi ainoastaan palkkatyö on arvokasta. Eikö esimerkiksi pitkälti kotitalouksissa tapahtuva sosiaalinen uusintaminen, joka jakautuu edelleen pitkälti naisten harteille, luo hyvinvointia? Työn yhteiskunnallinen arvo tunnustetaan palkan muodossa. Niinpä palkkatyön ulkopuolinen toiminta on toisarvoista.

Harjuniemi tarkoittaakin kaiketi sitä, että hyvinvoinnin taloudelliset puitteet luodaan verotuksen välityksellä. Hyvinvointi – julkiset palvelut, sosiaalivakuutukset, infrastruktuuri – rakentuu palkkatyön ja muiden tulomuotojen verotukselle. Tulonsiirtojen ja progressiivisen verotuksen kautta työn tulokset jakautuvat laajemmalle, tasaten näin tuloeroja ja luoden puitteita tasa-arvoisemmalle yhteiskunnalle. Mutta miksi julkiset palvelut ovat 1990-luvun lamavuosista lähtien heikentyneet Suomessa, vaikka työtä on tehty yhä enemmän? Eikö työ itsessään ole sittenkään aikaansaanut hyvinvoinnin kasvua?

Vaikka työ on arvokasta niin työnantajien kuin palkansaajaliikkeen mielestä, ovat työmarkkinaosapuolet (työläiset ja työnostajat) eri mieltä siitä, mikä on työstä maksettava hinta. Työn moraalinen arvostaminen onkin eri asia kuin työstä palkitseminen. Vaikka reaalipalkat ovatkin Suomessa nousseet, on palkkojen osuus tuotannon arvonlisäyksestä laskenut 1990-luvun laman jälkeen. Funktionaalisen tulonjaon mittareilla pääoman ja työvoiman välinen tulonjako on siis kallistunut edellisen hyväksi – samaan aikaan kun työn tuottavuus on kasvanut. Tässä mielessä palkkojen suhteellinen osuus on laskenut. Ja tämä kaikki on tapahtunut vaikka palkansaajaliike on naama punaisena toitottanut työn arvokkuutta.

Nykyisessä järjestelmässä sosiaalietuuden (työttömyysturvan ja joissain tapauksissa myös toimeentulotuen) saanti on sidottu työmarkkinoilla käytettävissä oloon ja valmiuteen ottaa työtä vastaan. Etuuden voi menettää määräaikaisesti tai toistaiseksi, jos esimerkiksi omasta syystään tulee työstä erotetuksi tai eroaa työstä ilman pätevää syytä. Normaalipalkkaisen työn sijaan työttömälle voidaan kuitenkin tarjota mahdollisuutta työharjoitteluun tai työelämänvalmennukseen, jolloin palkan sijaan työttömälle maksetaan työmarkkinatuen (alimmillaan 550 euroa kuukaudessa) lisäksi 9-18 euron työpäiväkohtaista ylläpitokorvausta, siitä riippuen, kuinka kaukana työpaikka on. Tällöin ”palkaksi” muotoutuu 700-900 euroa kuukautta kohden. Ja muistettakoon, että EU:n määrittämä suhteellinen köyhyysraja liikkuu Suomessa 1000 euron tuntumassa. Onnekkaammassa asemassa ovat ne, jotka saavat palkkatuetun työpaikan ja ovat sitä kautta oikeutettuja työsuhteeseen ja sitä myöten myös palkkaan.

Vaikka suomalainen welfare-pohjainen sosiaaliturvajärjestelmä poikkeaakin puitteiltaan yhdysvaltalaisesta workfare-tyyppisestä puhtaasti vastikkeellisesta mallista, jossa sosiaaliturvan saanti on sidottu työpalvelukseen, ei matka siihen ole ylittämätön. Yhdysvaltalaisessa workfare-mallissa työpalvelukseen ohjattua työtöntä ja palkatonta työvoimaa on käytetty vakituisen työvoiman korvaamiseen. Tuskinpa Harjuniemikään haluaa tukea tämän kaltaista kehityskulkua.

Harjuniemikin tietää, että täystyöllisyyden tavoittelu on vieläkin epärealistisempaa kuin perustulon rakentaminen. Jos täystyöllisyys saavutettaisiin johtaisi tämä työvoiman kasvavaan neuvotteluvoimaan ja sitä kautta kasvaviin palkkoihin ja inflaatioon – tämä tuskin kävisi nykyiselle oikeistohegemonialle. Työhön kannustavan tai pakottavan vastikkeellisen sosiaaliturvajärjestelmän puolustaminen nykyisen massatyöttömyyden aikana onkin äärimmäisen vaarallista ja vastuutonta, siinä kun puhutaan pääoman suulla. Jos realistisia mahdollisuuksia mielekkään työn saantiin ei ole, saattavat työhön kannustavat työvoimapoliittiset ja työllistävät toimenpiteet tällöin helposti muuntua työhön pakottaviksi mekanismeiksi, joilla luodaan työmarkkinoille halpaa ja oikeudetonta työvoimaa. Palkattoman työn teettämisen yleistymisestä Suomessa ovat uutisoineet muun muassa Yle ja Kansan Uutiset.

On totta, että perustulo sisältää riskinsä. Liian pieni perustulo yhdessä muiden sosiaalietuuksien supistamisen kanssa saattaa johtaa tilanteeseen, jossa toimeentulon pienuus yhdistettynä kyllästettyihin työmarkkinoihin pakottaa ihmiset keksimään töitä. Tämä avaisi väylän harmaan talouden kasvulle ja mielivallalle, ”kengänkiillottajien yhteiskunnalle”. Näin käy toki myös silloin, kun perusturva on riittävän alhainen. Riittävän suuri perustulo, johon laskettaisiin mukaan myös ilmaiset tai nimellisesti hinnoitellut peruspalvelut (kuten terveydenhuolto, koulutus, joukkoliikenne, kirjastot jne.) voisi puolestaan parantaa työvoiman neuvottelumahdollisuuksia suhteessa työnantajapuoleen. Sikäli kun perustulolla tulisi oikeasti toimeen, ei työtä tarvitsisi ottaa vastaan millä tahansa hinnalla ja ehdoilla. Juuri tämän vuoksi työnantajapuoli vastustaakin perustuloa. Erikoisempaa taas on, että vasemmistolaisen ammattiliiton puheenjohtaja sitä vastustaa – ja vieläpä samoin argumentein kun vastapuoli.

Harjuniemi kritisoi perustuloa epärealistiseksi ja utopistiseksi. Vuosina 2003-2008 Kelan yhteiskuntatutkimuksen päällikkönä toiminut Jouko Kajanoja on kuitenkin useissa puheenvuoroissaan pohtinut realistisen perustulomallin mahdollisuutta. Perustulon asteittainen kehittäminen sekä perusturvan parantaminen eivät Kajanojan mukaan poissulje toisiaan. On myös muistettava, ettei perustulon kehittäminen mitenkään kategorisesti estä ansiosidonnaisen työttömyysturvan kehittämistä, vaikka ansiosidonnaisen kytköstä perusturvaan tuleekin löysentää. Pahoin vaikuttaa siltä, että Harjuniemi haluaa torpata perustulon ennen kaikkea periaatteellisista syistä. Perustulon sisältämä ajatus palkkatyön ja toimeentulon välisen suhteen katkaisemisesta on kova pala palkkatyön ideologiaan uskoville.

Vaikka ”laskelmat” sitten osoittaisivat perustulon toteutusmahdollisuudet epätyydyttäviksi, on perustulokeskustelun arvo edelleen siinä, että se on voimakkain viimeaikainen kritiikki palkkatyötä, kapitalistista työn muotoa vastaan. Samalla perustulokeskustelu on avannut tilaa keskustelulle toisenlaisen työnteon mahdollisuuksista. On hämmentävää, jos vasemmistossa tällaisiin keskustelualoitteisiin suhtaudutaan kielteisesti periaatteellisista syistä. Vähintään perustulokeskustelun voimakkuudesta tulisi ymmärtää tarve vahvistaa pikaisesti perusturvaa sekä vähentää radikaalisti sosiaaliturvaan liittyviä kontrolleja ja byrokraattisia kiemuroita. Lasse Laatusta lainataksemme: ”Perusturvan taso on puhtaasti poliittinen harkintakysymys, jonka kulloinenkin hallitus joutuu osaltaan ratkaisemaan”.

Suomen Kansan Demokraattisen Liiton puheenjohtaja Reijo Käkelä tarjosi 20 vuotta sitten kansalaispalkkaa, eli perustuloa, vastaukseksi köyhyyteen (Viikkolehti 1/2010, s.5). Myös Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki on puhunut tarpeesta vasemmistolaiselle perustulomallille. Ehkäpä vasemmiston olisi aika ottaa asian suhteen ratkaiseva askel ja kyseenalaistaa kapitalistinen palkkatyö ja kulutus elämisen ainoana ja oikeana normatiivisena perustana. Tämän kritiikin itumuoto muotoiltiin vasemmistolaisen työväenliikkeen tärkeimmissä teksteissä jo 160 vuotta sitten.

Perustarpeiden tyydytys on varmistettava varallisuuden tasosta riippumatta. Tämä edellyttää sosiaalietuuksien ja palkkatyön välisen kausaalisen riippuvuuden katkaisemista – workfare-perustaisen ajattelun kritiikkiä. Tätä ei tule nähdä niinkään ansiosidonnaisen työttömyysturvan kritiikkinä, vaan pikemminkin uudenlaisen elämäntyylin oikeudellisen ja materiaalisen pohjan muotoiluna, jossa oikeutta resursseihin ja perustarpeiden tyydytykseen eivät ohjaa lisäarvon kasaamisen ehdollistamat markkinat ja kapitalistisen palkkatyön normatiivinen perusta.