Terroristin muotokuva

Katriina Lehdon Meinhof – Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta (Ajatus Kirjat, 2007) kertoo Ulrike Meinhofin elämäkerran pyrkien valottamaan erityisesti sen henkilökohtaista ja kokemuksellista puolta. Elokuvan Baader Meinhof Komplex nähneille se tarjoaa syventävää tietoutta sekä Meinhofin elämästä että RAF:n synnyn yhteiskunnallisista puitteista.

Pyrkimys Meinhofin vaiheiden perusteelliseen läpikäyntiin yhdessä yhteiskunnallisen puitteistamisen kanssa kostautuu vetelehtivänä nuoruusvuosien kuvauksena sekä tarpeettoman nippelitiedon viljelynä. Historiatieteilijöille tyypillisesti Lehto sisällyttää kertomukseensa vähän kaikkea mahdollista informaatiota. Sen seurauksena kerronta menettää jouhevuutta ja punaisen lankansa. Jatkuva toisto, takkuavat rakenteet, yletön alaviitteiden käyttö sekä kökkö suomen kieli vihjaavat, että kustannustoimittaja on joko kiirehtinyt tai vetänyt lonkkaa.

Silti kirja kuvaa RAF:n syntyyn johtaneen yhteiskunnallisen asetelman tavalla, joka oikeuttaa suosittelemaan lukemista. Onneksi teos myös kehittyy ja tiivistyy loppua kohden.

Elokuvasta poiketen RAF ei näyttäydy vain raggariporukkana, johon Meinhof tempautuu mukaan. Toimijoiden aseellinen politisoituminen saa yhteiskunnalliset puitteensa, eikä edes Baaderin pikkurikollinen tausta ja räkänokkainen käyttäytyminen tule esiin vain halventavassa merkityksessä. Juuri Baaderin käytännönläheisyys sekä porvarillisen siveellisyyden halveksunta tarjosivat monille sekä ala- että keskiluokkaisille kapinallisille samastumiskohteen. Ne vastasivat myös Meinhofin tarpeeseen painottaa suoraa toimintaa debatoinnin ja teoretisoinnin sijasta (tämän petyttyä intellektuellien jaaritteluun ja kolumnistin työnsä hedelmättömyyteen).

Kirjan teoreettisista osuuksista merkittäviä ovat eritoten Hans Jurgen Krahlin ja Rudi Dutschken sissisotaa koskevat kiteytykset – Frankfurtin koulukunnan autoritaarisen valtiokoneiston (”systeemin”) kritiikkiäkään unohtamatta. Kuvatuksi tulevat niin ikään kuri-instituutioissa – koulukodeista ja vankiloista yliopistoon – vallinneet alistussuhteet. Myös puoluepoliittisen vasemmiston täydellinen kyvyttömyys vastata opiskelijaliikkeen vetämän uusvasemmiston haasteisiin käy selväksi.

Meinhofin ”omista kokemuksista” merkityksellisimmiksi eivät muodostu niinkään pitkän kaavan mukaan kirjoitetut nuoruusvuosien käännekohdat, vaan toiminta koulukotiliikkeessä sekä sitä seurannut 1960-luvun lopulle sijoittuva äärimmäinen turhautuminen opiskelijaliikkeeseen ja muuhun niin sanottuun ”ulkoparlamentaariseen oppositioon”. Se ei Meinhofin mukaan kyennyt paljoa muuhun kuin symboliseen protestointiin. Yhdessä ”antiautoritaarien” kokonaisvaltaisia henkilökohtaisia valintoja korostaneen kulttuurin (Dutschke asian eräänä puolestapuhujana) kanssa Meinhofin turhautuminen johti valintaan ryhtyä maanalaisen ryhmän agitaattoriksi.

Sivumennen voi olla hyvä huomauttaa, ettei Meinhofin eikä muidenkaan RAF:läisten valinta ollut ainutlaatuinen ilmiö. Aseellista organisoitumista tapahtui yleisemminkin, toisena esimerkkinä kirjassakin viitattu Kesäkuun 2. päivän liike. Aseellinen toiminta pyrki jatkamaan sitä ”vastavallan” rakentamista, jota ulkoparlamentaarinen oppositiokin oli harjoittanut, mutta vei henkilökohtaista moraalia ja sissisotaa korostaneen puheen käytäntöön.

Odotukset vallankumouksellisten potentiaalien suhteen olivat kuitenkin ylioptimistisia, ja ainakin RAF:n kohdalla organisoituminen tapahtui vailla kunnollista suunnittelua. Jo ensimmäisistä päivistä lähtien valtamediat kykenivät mustamaalaamaan RAF:n julkisuuskuvan. Vaikka RAF:llä oli varsinkin alussa vankka kannatuspohja, käänsi puoluepoliittinen vasemmisto yhdessä monien antiautoritaarien kanssa sille myös selkänsä. Niinpä RAF epäonnistui pyrkimyksessään rakentaa fraktiota, jolla olisi orgaaninen suhde julkiseen massaliikkeeseen.

Demonisoituna jenginä ja poliittisesta älymystöstä sekä puolueista eristettyjä RAF:n vankeja käsiteltiin vankiloissa kuin vierasta sikaa ja tuomiot olivat ilmeisen poliittisia. Entisten koulukotiaktivistien kohtalo ”tieteellisessä kiduttamossa” johti organisaation siirtymiseen opiskelijaliikkeessä synnytetyltä ”rajoitetun sääntöjen rikkomisen” provokatoriselta linjalta toisen polven suorittamiin kostoiskuihin. Meinhofin hämäräperäinen kuolema vankilassa sinetöi siirtymän.

Lehdon mukaan sana terrorismi sai nykymerkityksensä 1970-luvun aikana. Jos se oli aiemmin viitannut vahvasti myös valtion kansalaisiinsa kohdistamiin sortotoimenpiteisiin, vakiintui se nyt tarkoittamaan poliittisten ryhmittymien harjoittamaa väkivaltaa tavoitteidensa tukemiseksi tavalla, joka voi kohdistua myös siviileihin ja jonka kohteet voivat olla myös kansainvälisiä. Ratkaisevan käänteen Lehto paikantaa Münchenin olympialaisten panttivankiepisodiin, jota RAF tuki avoimesti. RAF itse vältti puhtaat siviiliuhrit ja sen tekoja on pidetty jopa vaatimattomina suhteessa järjestöön kohdistuneeseen ajojahtiin, mutta sen kehityksen voi puitteistaa osaksi nykymuotoisen ”terrorismin” syntyä – siis osaksi prosessia, jossa terrorismilla oikeutetaan valtiollisen terrorismin kohdistuminen kehen tahansa.

RAF:n ennakoima poliisivaltiollinen kehitys tapahtui ainakin kaikkialle ulottuvien valvontajärjestelmien ja kuuliaisen kulutuskulttuurin toteutumisen osalta. Vallankumous supistui vasemmiston kyvyttömyydeksi kehitttää ulkoparlamentaarista oppositiota sittemmin jo moneen kertaan rekuperoitua kulttuurivallankumousta pidemmälle.

…

Ks. myös Meinhofin haastattelu YouTubessa.