Uuden elokuvan helmiä

Kahdessa aiemmassa Megablogin Sodankylä-kirjoituksessa olemme keskittyneet vanhaan elokuvaan. Midnight Sun Film Festival on toki paljon muutakin kuin klassikkoja. Jottei festivaalin tarjonnasta tulisi lian yksipuolista kuvaa, otettakoon pari esimerkkiä uudestakin elokuvasta. Tosin nämä elokuvat eivät ansaitse mainintaa vain monipuolisemman kuvan antamiseksi vaan itse asiassa ne ansaitsevat sen täysin itseisarvoisestikin.

Jean-Pierre ja Luc Dardenne olivat vieraana Sodankylässä vuonna 2005 tuoreina Cannes-voittajina. Nämä belgialaiset, vasemmistolaisen dokumenttielokuvan tekijöinä aloittaneet veljekset ovat tulleet tunnetuiksi realistisista ja koskettavista filmeistään, joista monet käsittelevät alaluokkaisten, siirtolaisten ja rikollisten elämää (mikä tarkoittaa joskus yhtä ja samaa henkilöä).

Dardenne-veljesten henkilöt eivät ole minkään ideologian mukaisia hahmoja vaan todellisen tuntuisia ihmisiä inhimillisine heikkouksineen. Dardennet eivät moralisoi hahmojensa tekoja, mutta samalla nämä hahmot joutuvat heidän elokuvissaan tilanteisiin, jotka edellyttävät moraalista kannanottoa. Rikollisuutta tulee aina olemaan, ja joskus on vain täytettävä paikkansa ja pyrittävä selviytymään niiden resurssien avulla, jotka oma yhteiskunnallinen (luokka- jne.) asema mahdollistaa. Mutta silti yksilö vastaa viime kädessä teoistaan yksin: moraalinen valinta on yksinäinen hetki.

Juuri tämä moraalinen päätös ja omien tekojen seurausten kohtaaminen on eräs vapauden määritelmä: ihminen on pakotettu olemaan vapaa, vaikka olisikin hierarkioiden ja yhteiskunnallisten rakenteiden ehdollistama.

Dardenne-veljesten uusimmassa elokuvassa The Silence of Lorna päähenkilö (Lorna, jota esittää unohtumattomasti Arta Dobroshi) on albanialainen siirtolainen, joka elää maksetussa avioliitossa narkkari Claudyn (Dardennejen elokuvasta The Child tuttu Jérémie Renier) kanssa. Kun Lorna lopulta saa Belgian kansalaisuuden, Claudyn asema tulee samalla kyseenalaiseksi: mihin tätä enää tarvitaan? Eikö olisi parempi jälkien peittämiseksi järjestää yliannostus?

Lorna on välttänyt kiintymystä aviomieheensä ja vaikuttaa kuuliaiselta avioliittobisnestä pyörittävälle rikollisorganisaatiolle (jonka tavoitteena on käyttää Lornaa seuraavaksi venäläisen miehen belgialaisena vaimona), onhan kyseessä korkeampi voima, jolle hän ei voi mitään.

Mutta huumeista eroon pyrkivä ja elämälleen tarkoitusta etsivä Claudy on kuin lapsi, joka tarvitsee suojelua. Lornan valinta on avioero, vaikka se tuleekin hänelle kalliimmaksi. Alistetussa asemassakin Lorna päättää itsenäisesti. Seuraukset eivät ole toivottuja, mutta yhtä kaikki Lorna on vapaa ihminen.

Toisena esimerkkinä Sodankylässä esitetyistä hienoista uusista elokuvista mainittakoon Steve McQueenin Hunger, elokuva 1980-luvun alun IRA-vankien (mukaan lukien legendaarinen Bobby Sands) ”dirty protestista” ja nälkälakosta. Tasavaltalaisvangit vaativat itselleen takaisin poliittisen vangin statusta, ja sen mukanaan tuomia oikeuksia, kieltäytymällä vankipuvusta ja peseytymisestä, pukeutumalla pelkästään huopaan sekä levittämällä ulosteita sekä ruuantähteitä selliensä seinille.

Elokuvan ensimmäisenä esittelemän IRA-vangin sisääntulo vankilaan on hirvittävä: ensin hakkaaminen, sitten astuminen selliin, jonka seinät on sivelty paskalla. Mutta mies on kohtalostaan tietoinen ja osallistuu protestiin epäröimättä. Eristyksen vaikutuksia (esimerkiksi seksuaalinen turhautuminen) ei kuitenkaan peitellä.

Mazen vankila on kuin maanpäällinen helvetti. Monet Hungerin kohtaukset ovatkin shokeeraavuudessaan ainutlaatuisia (Pasolinin Salò toki tulee väistämättä mieleen). Mutta Hunger ei ole ainoastaan kärsimysten kuvausta vaan se on myös esitys taistelutahdosta: siitä, kuinka yhteiset IRA-huudot edistävät taistelutahtoa ja kuinka vankilassa ylläpidetään armeijan komentoketjuja. (Se, mitä Hungerissa painotetaan turhan vähän, on vankiloiden rooli ”oppilaitoksina”, iirin kielen, historian ja politiikan opiskelun paikkoina.)

Toisaalta vanginvartijoita tai poliisejakaan ei esitetä kasvottomina olentoina: elokuva alkaa vartijan aamurituaalien (aamiaisen lisäksi auton pohjan tarkistus pommin varalta) esittelyllä. Näemme myös mellakkapoliisin, joka muiden poliisien hakatessa vankeja joutuu vetäytymään nurkan taakse itkemään hysteerisesti.

Hunger on varsin hiljainen elokuva: dialogia on vähän. Niinpä Bobby Sandsin ja vankilassa vierailevan papin dialogi (joka on kuvattu melkein kokonaisuudessaan yhdellä otoksella) on sitäkin pysäyttävämpi. Sands on yhdessä muiden vankien kanssa tehnyt päätöksen uudentyyppisestä nälkälakosta, joka aloitetaan eri- eikä samanaikaisesti. Sands ei varsinaisesti halua keskustella papin kanssa, vaan hänen tarkoituksenaan on pelkästään ilmoittaa päätöksestä. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen: ehdottomuudessaankin Sands on valmis perustelemaan valintansa.

Pappi, tasavaltalainen siinä missä Sandskin, kannattaa kärsivällistä keskustelua vihollisen kanssa, yhteisöaktivismia sekä ihmisuhrien välttämistä. Papin linjan tulokset näemme tänään: rauhanprosessilla on laaja tuki ja ”provisional IRA:n” puoluesiipenä tunnettu Sinn Fein oli äskettäisissä eurovaaleissa Pohjois-Irlannin suurin puolue. Troublesin historiaa tuntevalle Hungerin katsojalle ei voi olla tulematta mieleen, kuinka sen pappihahmo itse asiassa edustaa katolisten pappien merkittävää sovittelevaa roolia koko konfliktissa.

Papin mielestä vuodet vankilassa ovat vieneet Sandsilta kaiken käsityksen elämän positiivisista mahdollisuuksista: taistelu ei ole rauhan tavoittelua vaan pelkästään sodan jatkamista. Kritiikki voi olla psykologisesti oikea, mutta fakta on silti, että Sandsista tuli valtaisia tasavaltalaisjoukkoja innoittanut marttyyri (eikä Sands ollut tässä suhteessa toki ainoa nälkälakkolainen).

Keskustelussa papin kanssa Sands viittaa IRA:n johdon skeptisyyteen mitä tulee nälkälakkotaistelun mahdollisuuksiin, ja tosiasia onkin, että nälkälakkoon ryhtyminen oli vankien itsenäinen päätös. IRA:n johdon epäilykset siitä, että nälkälakolla ei voitaisi saavuttaa mitään (vaan päinvastoin riskeerata paljon) ja että se olisi taisteluna liian erillinen tasavaltalaisyhteisöjen elämästä, olivat aiheellisia mutta osoittautuivat vääriksi.

Uusi nälkälakkotaktiikka johti vieläpä Sandsin valintaan kansanedustajaksi Iso-Britannian parlamenttiin (myöhemmin lakia muutettiin siten, etteivät vangit saa asettua ehdolle) sekä siihen, että Thatcher lopulta perääntyi kannastaan, jonka mukaan ei ole olemassa poliittisia vankeja vaan vain rikollisia. Saavutukset vaativat toki hirvittäviä ja traagisia uhrauksia. IRA osallistui taktiikkaan aktiivisesti mm. tappamalla vartijoita.

Hunger ei ole vaikuttava ainoastaan aiheensa ja äärimmäisen kuvastonsa vuoksi. Jokainen otos on tehty huolellisesti ja silmiä hivelevän viimeistellysti. Ohjaaja McQueenin tausta videoinstallaatioiden tekijänä on elokuvalle vain eduksi. Pitkien, installaatiomaisten otosten (esimerkiksi vankilan käytävää kusesta puhtaaksi pesevä siivooja) ja perinteisemmän elokuvakerronnan vuorottelu toimii kiistattoman vaikuttavasti. McQueenin esikoinen on huikea ja riskejä kaihtamaton teos.