Uuden talouden vanhat kujeet

”Immateriaalitalous – Kapitalismin uusin muoto” -kirja on tervetullut vasemmistolainen puheenvuoro, jonka tarkoituksena on purkaa innovaatio- ja luovuuspuheen mantroja, paljastaa tämän puheen tuottamia reaalipoliittisia seurauksia sekä puhetta tuottavaa poikkikansallista kapitalistiluokkaa. Samalla se on yritys analysoida ”uudeksi” tai ”aineettomaksi” kutsutun talouden – josta on povattu mm. kasvutalouden pelastajaa ja teollisen kapitalismin ekologisempaa seuraajaa – luonnetta. Kirjan viimeinen luku on ainakin lupaavasti nimetty: Mitä on tehtävä?

Luovuuspuheen ideologisuus

Kirja alkaa ruotimalla viime vuosikymmenen epäpoliittiseksi mielletyn luovuuspuheen taustoja ja sen tuottamia poliittisia vaatimuksia. Luovuuspuhetta on ollut myllyttämässä melko pieni joukko tahoja (mm. Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva, Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra sekä sen tukema Demos-ajatushautomo, filosofi Pekka Himanen ja Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen eri yhteyksissä), mutta mm. Työ- ja elinkeinoministeriön ja Opetusministeriön kautta puhe on muuttunut yleisemmäksi kilpailukykyä ja innovaatioita korostavaksi strategiaksi.

Ministeriöiden lukuisten kulttuurivientihankkeiden jälkeen todellisuuteen palauttaa Tilastokeskuksen vuoden 2006 raportista lainattu tieto, että kulttuurituotannon suhteellinen osuus bruttokansantuotteesta laski 1990- ja 2000-lukujen aikana, vaikka julkiset panostukset siihen ovat samalla kasvaneet. Ja se, että samaan aikaan kun suhteellinen eriarvoisuus ja työtätekevien suhteellisesti köyhien määrä on kasvanut Suomessa 1990-luvulta alkaen, Pekka Himanen on  ehdottanut yleisen veroasteen laskemista jopa viidellä prosentilla piristysruiskeeksi luovalle taloudelle, mikä entisestään vähentäisi mm. tulonjaon mahdollisuuksia.

Kirjoittajat esittävät hyvän huomion siitä, että konkreettisimmillaan luovuutta, innovaatioita ja immateriaalitaloutta korostava puhe on ehdotuksissa veropolitiikan, immateriaalioikeuksien ja koulutuspolitiikan muutosten sekä palvelujen ja kulttuurin tuotteistamisen suhteen. Näillä kaikilla aloilla politiikka on viime vuosina ollut oikeistolaista, luovuuden ja innovointivapauden kääntöpuolelta on paljastunut tiukempi kontrollipolitiikka ja eriarvoisuuden lisääntymiseen johtanut hyvinvointisektorin rapauttaminen. Immateriaalisen talouden politiikka on hyökännyt julkista sektoria vastaan monella rintamalla.

Tietokapitalismin sähköaidat

Immateriaalitaloudessa tiedon haltuunotosta, sen tuottamisen tai tuotantovälineiden omistuksen sijaan, on tullut entistä määräävämpi tekijä: ”Tieto on aina tavalla tai toisella kollektiivisesti tuotettua ja tuotannon keskeinen ehto, ja tiedon aitaaminen on aina kollektiivisten panosten haltuun ottamista ja sitä kautta pyrkimys saada aiemmin aitaamattomat resurssit yksityisten intressien palvelukseen”.

Tieto on raaka-ainetta, jota kaivetaan kaikkialta ja pantentoidaan, suojataan tekijänoikeuksilla ja kauppasalaisuuksilla, jotta sitä voitaisiin myydä ja markkinoida. Vahvoilla patenteilla ja tekijänoikeussuojilla pyritään edelleen rakentamaan monopoleja. Nyrkkisääntönä kapitalismissa onkin, että se pyrkii näkemään luonnon rajalliset resurssit rajattomina ja toisaalta rajattomat tiedolliset ja immateriaaliset resurssit rajallisina.

Kirjassa esitellään Karl Polanyin termi ”kaksoisliike”, jolla valtio takaa tietyt markkinoiden ehdot, mutta samalla sääntelee markkinatoimintaa yhteiskunnan itsepuolustukseksi. Kun valtiolla on roolinsa markkinoiden luomisessa, sillä on myös oikeus puuttua niihin ja varsinkin niiden ylilyönteihin. Tiedon aitaamiseen liittyen (patentit, tekijänoikeuksien kiristäminen, tiedon yksityistäminen) em. kaksoisliikettä ei ole (ainakaan vielä?) tapahtunut, vaikka kapitalismin toiminnan edellytyksenä on joidenkin tuotantomuotojen sosialismi, erityisesti vapaa pääsy tietoon. Adam Smithin kuvaaman ideaalisen ja julkisen markkinataloustorin sijaan immateriaalisen kapitalismin ohjelmistopatentit ovat kuin yksityisesti kontrolloitu tori, jolle pääsee vain korkeaa hintaa vastaan. Kirjoittajat vertaavat tätä Ivan Illichin ”radikaaliin monopoliin”, jollainen on esim. yksityisauto siten suunnitellussa ympäristössä, että muita liikkumisen mahdollisuuksia ei ole.

Globaali kapitalismi on johtanut kohti vahvoja immateriaalioikeuksia  mm. Maailman kauppajärjestö WTO:n 1994 solmimalla TRIPS-sopimuksella, joka velvoittaa WTO:n jäsenmaita noudattamaan samoja patentti- ja tekijänoikeuksien minimistandardeja. Edellämainittua ”kaksoisliikettä” on nähty pienissä yksittäisissä asioissa (esim. Brasilian ja Thaimaan murtaessa hiv-lääkepatentteja, jotta tarvittaviin lääkkeisiin olisi ylipäätään varaa), mutta mitään suurempaa liikettä ei ole näkyvissä.

Ympäristö, luokka ja vastarinta

Immateriaalitalouden yhteydessä mainostettu ympäristöystävällisyys perustuu käsitykseen irtikytkennästä talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen välillä, mutta mikään ei viittaa tällaiseen kehitykseen, vaan esim. energian kulutus jatkaa kasvuaan. Kirjoittajat epäilevät tätä puhetta vain talouskasvun uudeksi ideologiseksi oikeuttamiseksi ja nostavat esiin immateriaalisen talouden materiaalisen pohjavireen tai perustan. Kapitalismin historiassa kun kasvu on laskenut, on seurauksena ollut syvä talouskriisi. Aito degrowth-talous vaatisi esimerkiksi laajempaa viestintäteknologian yhteiskäyttöä jatkuvien henkilökohtaisten investointien sijaan ihmisten tullessa yhä riippuvaisemmiksi erilaisista koneista ja laitteista.

Globaalisti työn immaterialisaatioteesi ei myöskään toimi ja pääoman eteen välittömästi töitä tekeviä työläisiä on enemmän kuin koskaan ennen, kuten Andrew Kliman totetaa Megafonin haastattelussa. Talouden perusta ei ole muuttunut, immateriaalitalous on ainoastaan laajentanut talouden alaa.

Kirjassa otetaan askeleita myös luokka-analyysin suuntaan analysoimalla poikkikansallista kapitalistiluokkaa ja esittelemällä sen koostumuksesta käytyä keskustelua (esim. yritys-, valtio-, tekninen- ja konsumeristinen fraktio tai teollisuus-, kaupalliset ja finanssikapitalistit). Poikkikansallisen kapitalistiluokan vastakohta, poikkikansallinen työväenluokka ei kuitenkaan ole (ainakaan vielä?) löytänyt itseään, tai ainakaan niitä pisteitä joista hyökätä poikkikansallista riistäjäänsä vastaan. Kuten Megafonin toisen numeron Richard Gunnin luokka-artikkelissa todetaan, luokat välittyvät ainoastaan luokkakamppailujen kautta. Poikkikansallisen kapitalistiluokan hyökkäykset ja toiminta vahvistavat käsitystä, että antikapitalistiselle vastarinnalle olisi tilausta, joka voisi esimerkiksi David Harveyn esimerkkiä seuraten kyetä nimenomaan luokkakamppailua korostaen kasaamaan rivejä yhteisrintamaksi ja vastarinnaksi eri globaalisti toimivista kansalaisjärjestöistä, vasemmistopuolueista ja henkilökohtaisen elämän emansipaatiota vaativista ryhmistä.

Kirjan päättävässä Mitä on tehtävä? -luvussa nostetaan esiin immateriaalitalouden potentiaalisia vasemmistolaisia puolia sekä niitä tukevia poliittisia toimenpiteitä. Tiedon vertaistuontanto, kopioiminen ja levittäminen voivat saada sosialistisen politiikan sisältöjä. Tekijät lainaavat Tere Vadénin kyberkommunistista utopiaa, ”jossa ei-vieraantuneiden työläisten vapaaehtoiset organisaatiot ja yhteisöt hallinnoivat itseään niukkuuden jälkeisessä taloudessa”. Hieman paradoksaalisesti luovuuspuheen analyysin yhteydessä haukuttuja tahoja nostetaan esiin loppuluvussa (Himasen hakkerietiikka ja Demoksen yhteisöllisen median nousu).

Parhaimmillaan kirja on esitellessään immateriaalitalouden commonseja haltuunottavia mekanismeja, pohtiessaan rajanvetoa yleisten käyttöoikeuksien ja aidatun omaisuuden välillä sekä yhteisvaurauden puolustamista.

Poliittisina toimenpiteinä kirjoittajat esittävät mm. julkisesti tuetun tutkimustoiminnan riittävää turvaamista, julkishallinnon vastuuta hankinnoistaan (erityisesti tietotekniikka ja tietotekniset sovellukset, joissa pitäisi hyväksyä vain vapaat ohjelmistot) sekä patentti- ja tekijänoikeuksien suoja-aikojen lyhentämisen.

Immateriaalitalous – Kapitalismin uusin muoto (toimittaneet Otto Bruun, Teppo Eskelinen, Ilkka Kauppinen & Hanna Kuusela), Gaudeamus 2009.  Lisää kirjasta Vasemmistofoorumin sivuilla.