Uusliberalismin lyhyt elämä
Mikko Jakonen
Uusliberalismi on ollut kenties käytetyin sana viime vuosien poliittisissa keskusteluissa. Erityisesti vasemmisto on nimennyt viime vuosikymmenten poliittis-taloudellisten muutosten taustapiruksi tämän epämääräisen ideologian. Sen seurauksena sanotaan ammattiliittojen menettäneen voimansa, luokkajaon palanneen valtaan ja globaalin sodankäynnin kääntyneen rikkaiden valtaa pönkittäväksi edunturvaamiseksi. Alun perin brittiläinen marxilainen tutkija David Harvey (s.1935) syyttää kirjassaan Uusliberalismin lyhyt historia uusliberalismia kaikesta tästä ja muustakin, mutta esittää myös faktoja koskien tätä ”rikkaille” uusia vapauksia lupaavaa politiikkaa.
Uusliberalismin lyhyt historia on alun perin julkaistu vuonna 2005 jolloin uusliberalistinen paradigma näytti ottaneen vallan taloudesta ja politiikasta. Harvey kirjoittaa siis paradigman sisältä, eikä oikein tahdo nähdä annetusta kehikosta ulos. Se mitä Harvey ei osannut ennustaa, oli uusliberalismin äkkikuolema syksyllä 2008. Tältä ainakin pinnallisesti katsottuna vaikuttaa, kun maailman talousjärjestelmä vaihtoi oppiaan yhdessä yössä.
Harvey jakaa uusliberalismin kahteen pääsuuntaukseen. Amerikkalainen uusliberalismi alkoi kukoistaa Ronald Reaganin aikakaudella (1981-1989), joka suosi yritysten sääntelyä poistavaa deregulaation politiikkaa, alhaisia veroja ja valtion roolin pienentämistä yhteiskunnassa. Reaganin valtakaudella kansainväliset talousorganisaatiot, kuten Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailmanpankki muuttivat muotoaan nykyisin tuntemaamme uusliberalistiseen muotoon. Niiden avulla monia valtioita on pakotettu luopumaan kansallisvaltiollisesta taloussääntelystä ja siirtymään vapaakaupan ja rahatalouden piiriin.
Nykyisen talouskriisin seurauksena yhä useammat maat ovat tulleet riippuvaiseksi IMF:stä, joka ei enää toitota vapautta, vaan regulaatiota ja rajoja. Läheisin esimerkki tulee Latviasta, jossa IMF:n kova kuri on johtanut jo nyt esimerkiksi opettajien palkkojen leikkauksiin, siten että vain 2/3 aiemmasta on jäljellä. Myös Islanti on harvinaisen tiukassa syleilyssä.
Tässä mielessä ollaankin lähempänä kenties Yhdysvalloissa viime vuosikymmenen aikana enemmän harrastettua uuskonservatiivista politiikkaa, joka poikkeaa uusliberalismista vaatimuksella valtion vahvasta roolista järjestyksen pitäjänä ja toisaalta moraalisessa paatoksessa, joka kohdistetaan yksilöihin. Jos uusliberalismi äärimuodossaan haluaa siis vapauttaa kaiken ja sallia kaiken talouden nimissä, on uuskonservatismi sen sijaan raudanlujaa pakottamista osallistumiseen taloudelliseen toimintaan.
On kuitenkin muistettava, että uusliberalismi kokonaisuudessaan on eräänlainen ideaalityyppien epäpyhä allianssi: uusliberalismi on tarvinnut uuskonservatismia toimiakseen ja täydentyäkseen Yhdysvalloissa, mutta myös esimerkiksi Suomessa. Täälläkin konservatiivinen uusfamilialistinen politiikka on ajettu sisään valtion politiikka-ohjelmiin uusliberalismin kukoistuskaudella. Uusliberalismi ei koskaan tullut toimeen ilman valtiota, kuten talouskriisi nyt osoittaa. Lopulta veronmaksajien rahoja tarvitaan aina turvaamaan pankkien rahoitusvaikeudet ja luottokriisit. Yhteiskunnallisen järjestyksen toivotaan toteutuvan yksilöiden korkean moraalin avulla.
Englannissa uusliberalismi sen sijaan alkoi murtaa toisen maailmansodan jälkeen rakennettuja vahvoja ammattiliittoja Margaret Thatcherin valtakaudella (1979-1990). Uusliberalistisen politiikan taktiikkana on ollut käyttää hyväkseen kriisejä, joiden kautta työvoiman etuja ollaan heikennetty pysyvästi ja julkisia palveluja ja niiden tuotantoa ollaan avattu ja alistettu markkinalogiikalle. Tässä mielessä Suomen taannoiset hoitotyöläisten mielenilmaisut voidaan nähdä myös ilmauksena kriisistä, jonka avulla järjestäytyneen julkisen hoitotyön ehtoja heikennettiin pysyvästi ja alistettiin markkinoille. Sama koskee nykyistä talous ja -työpolitiikkaa. Kriisi avaa ”toimintatilaa” niin hallitukselle kuin elinkeinoelämälle. Vasemmisto ei vain osaa tilaa käyttää hyväkseen.
Harveyn kirja onkin erittäin hyödyllinen teos kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää sitä logiikkaa, joka joskus järjettömältä näyttävässä valtion politikoinnissa on takana. Laman jälkeisen Suomen politiikka kun on noudattanut täydellisesti globaalia uusliberalistista kehitystä, tosin omalaatuisin paikallisin sovelluksin. Suomen erikoisuutena on ollut erityisesti erilaisten muutosten, kuten tilaaja-tuottaja mallin sekä valtion tehostamisohjelmien läpivieminen lähes täysin ilman vastarintaa. Hyvinvointivaltion tärkeyttä toitottava poliittinen retoriikka, jonka säilyttämisen nimissä ”uudistuksia” on ajettu läpi, on peittänyt onnistuneesti alleen sen poliittisen hyökkäyksen, joka kohdistui itse hyvinvointivaltion perusteisiin. Uusliberalistiselle hallinnolle ja poliittiselle retoriikalle onkin ollut tyypillistä eräänlainen kaksoisdiskurssi, jolla paperimiehen rasvaista unta nukkuva suomalainen vasemmisto on harhautettu 6-0.
Harveyn esitys uusliberalismista on kattava, mutta hänen hahmottelemansa poliittiset vaihtoehdot näille kehityskuluille eivät ole kummoisia. Lääkkeet pääomaluokan vastustamiselle ovat hänen mukaansa edelleen vahva sosiaalidemokraattinen valtio ja ammattiyhdistysliike. Teos on myös paikoin kirjoitettu niin hengästyttävällä tyylillä, että koko maailman ongelmien läpikäyminen ja jäsentäminen yhdellä kertaa alkaa tuntumaan epäuskottavalta. Tästä huolimatta Harveyn kirja on tärkeä sillä se politisoi uusliberalismin ja osoittaa, että kaikki ei ole kiinni vain luonnonvoimien kaltaisesti toimivasta taloudesta. Globaalin talouden ja tiukentuvan työilmapiirin taustalla on selkeä politiikka, jonka tavoitteena on lisäarvon luominen ja voittojen kerääminen.
Harveyn kirjaa vaivaa erityisesti jonkinlainen vankka usko uusliberalismin ”nimeen”. Tarkoittaisiko uusliberalistisen politiikan horjuttaminen todella jotain uutta aikakautta ”kapitalismin jälkeen”, kuten kaikkein naiiveimmat vasemmistolaiset ovat jo ehtineet julistaa? Eikö talouskriisi ja lama silloin tällöin vain pikemminkin uudista tuotantojärjestelmää ja auta globaalia pääomaa kartoittamaan tilanteen. Tai kuten Setä-Lenin aikoinaan totesi: ”Kapitalismin vallitessa ei voi olla muita keinoja häiriintyneen tasapainon palauttamiseksi aika ajoittain kuin kriisit teollisuudessa ja sodat politiikassa.”
Ehkä ideologian nimeä muutetaan, mutta kapitalismi pysyy. Ainakin tällä hetkellä koko maailman poliittiset ponnistukset on jännitetty sen pelastamiseksi. Uusliberalismin kuoleman jälkeen, oli se lavastettu tai ei, voitaisiinkin taas ruveta puhumaan suoraan kapitalismin kritiikistä. Alan kirjallisuuttakin löytyy maailmasta ja Suomesta huomattavia määriä, joten Harveyn analyysiin ei kannata jumittua liian pitkäksi aikaa.
David Harvey: Uusliberalismin lyhyt historia. Suomentanut Kaisa Koskinen. Vastapaino, Tampere 2008.
Viitteet:
teokset (10 osaa), osa 6. Moskova, Progress.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Mikko Jakonen: Uusliberalismin lyhyt elämä […]
Leave a Comment