Vapaaehtoistyö kasvattaa

“Tee hyvä työ.” Näin kuuluu Kokoomuksen käyttämän mainostoimiston keksimä poliittinen iskulause tällä kertaa. Kuten suurimpien puolueiden sloganit tyypillisesti, se on sopivan epätäsmällinen sisältääkseen mitään liian kiistanalaista tai vastenmielistä. Kokoomuksen vaaliohjelma (“Matkaopas paremminvointivaltioon”) kuitenkin selventää, että eräs asia, johon tämä iskulause viittaa, on talkootyö.

Vaaliohjelman mukaan:
“Talkoot ovat yhä suositumpi tekemisen muoto Paremminvointivaltiossa. Talkootyö on perinteinen suomalainen naapuriavun muoto, johon liittyy vahva yhteisöllisyyden tunne. Paremminvointivaltiossa parannetaan vapaaehtoistyön toimintaedellytyksiä. Vapaaehtoistyöllä ei pidä korvata peruspalveluja eikä peruspalveluilla vapaaehtoistyötä, vaan molempia tarvitaan. On löydettävä uusia keinoja, miten yksityisen, julkisen ja kolmannen sektorin yhteispeliä ja yhteistyötä parannetaan.”

On selvää, että pysyäkseen suurena pohjoismaisena puolueena konservatiivinenkaan puolue ei voi avoimesti hyökätä hyvinvointivaltiota vastaan. Se ei voi erottautua “liikaa” “hyvinvointivaltion puolustajista”, koska hyvinvointivaltion kannatus on merkittävää. Ja vaalit ovat perinteisesti se aika vuodesta, kun kaikki poliitikot kannattavat “laadukkaita peruspalveluita”, “hyvää arkea” jne jne lässyn lässyn.

Kuitenkin jotenkin on erottauduttavakin. Kokoomus, kuten muutkin eurooppalaiset vanhoilliset puolueet, pyrkii entistä enemmän kilpailuttamaan hyvinvointipalvelujen tuottamista yksityiselle tai kolmannelle sektorille (tai ns. yhteiskunnallisille yrityksille, mitä ne sitten tulevatkaan olemaan), sekä ideologisista syistä että puolueen edustamien intressien vuoksi. Tämä taas tehdään alkeellisesti argumentoiden painottamalla “uusia” ja “tulevaisuuden” tapoja tuottaa palveluita “menneisyyden” keinojen sijasta (samaa argumentointitapaa toki käyttävät muutkin puolueet milloin missäkin asiayhteydessä). Se, että kokoomus korostaa lisäksi talkootyötä, sopii tähän kuvioon hyvin. Oikeuksien sijasta painotetaan käytännössä armeliaisuutta ja riippuvaisuutta hyväntahtoisuudesta. Vastuuta ottavat lähimmäiset:

“Paremminvointivaltiossa jokainen apua tarvitseva ihminen saa apua niin valtiolta kuin lähimmäisiltä. Paremminvointivaltiossa otetaan vastuu itsestä ja toisista.” (Jyrki Katainen: ”Kohti paremminvointivaltiota”)

Tietenkin Kokoomus ilmaisee asiat siten, että olisi virheellistä leimata se yksipuolisesti hyvinvointivaltion alasajajaksi. Silti se, että tavoitteet ilmaistaan höystettyinä hellyyttävillä yhteisöllisyyspuheilla, on yhtäältä myyntistrategia ja toisaalta tietoinen keino, jolla vältetään liian kiusallisten asioiden ilmaiseminen. Kukapa vastustaisi lähimmäisen rakkautta ja naapuriapua sinänsä?

Mistään salailusta ei ole kuitenkaan kyse. On melko yksinkertainen havainto, että Kokoomuksen talkootyökorostukset ovat saaneet vaikutteita Iso-Britannian konservatiivien viimeaikaisesta politiikasta. Puhe “hyvästä työtä” ja talkootyön merkityksestä muistuttaa hyvin paljon sitä, kuinka Iso-Britannian konservatiivit viittaavat vapaaehtoistyön edistämiseen “Big Societyn” käsitteellä. Suomalaisten konservatiivien “Paremminvointivaltio” ja Iso-Britannian konservatiivien “Big Society” eivät ole käsitteinä kaukana toisistaan – aika näyttää, kuinka lähellä ne ovat toisiaan käytännössä. Lisäksi Iso-Britannian kontekstissa “Big Society” on ymmärrettävä positiivisempana, helpommin markkinoitavana ilmaisuna kuin thatcheriläinen “yhteiskuntaa ei ole olemassa”, vastaavasti kuin “Paremminvointivaltio” on myyvempi ajatus kuin leikkauslistat. Eurooppalaisella tasolla voidaan lisäksi panna merkille, että vuosi 2011 on Euroopan vapaaehtoistyön teemavuosi.

Iso-Britannian vasemmistolaiset ovat korostaneet “Big Society” -kritiikissään sekä käsitteen hämäryyttä että tapaa, jolla sillä pyritään oikeuttamaan yhtäältä yksityistäminen ja toisaalta julkisten palveluiden muuttaminen talkootyöhön perustuviksi. Havainnollisia esimerkkejä tästä kritiikistä löytyy esimerkiksi The New Statesman -lehden 21.2.2011 ilmestyneestä numerosta.

Peter Wilby viittaa kolumnissaan (s. 9) konservatiivi-ideologien Matthew Bishop ja Michael Green tuoreeseen The Road from Ruin: a New Capitalism for a Big Society -kirjaan, jonka mukaan vapaaehtoistyön ja lähiyhteisöjen fetisoinnin sijasta “Big Societyn” pitäisi olla mahdollisuus kapitalismin hyödyntämiseksi, jotta yhteiskunnasta tulisi parempi paikka. Vapaaehtoistyön painottaminen on olennainen osa “Big Societyn” markkinointia, mutta konkreettisella tasolla se on Wilbyn tulkinnan mukaan näiden ideologian mielestä toissijaista: keskeistä on se, että suuryrityksille tarjotaan mahdollisuuksia ottaa haltuun julkisten instituutioiden tehtäviä. Yhteisöaktivistien kykyihin ja asiantuntijuuteen ei ole tämän – kieltämättä realistisen – käsityksen mukaan syytä luottaa, vaan pikemminkin vastuuta tulisi kilpailuttamisen kautta osoittaa Tescon tapaisille yrityksille, jotka innostavat ihmisiä ottamaan vastuuta elämästään, ovat tunnollisen pluralistisia ja perustavat toimintansa terveeseen bisnesajatteluun.

Alice Milesin kolumnin (s. 20) mukaan taas konservatiivien puheet ja teot siitä, kuinka valtio tukee vapaaehtoistyötä, ovat hyvin ristiriitaisia. Miles viittaa konservatiivien väitteisiin, joiden mukaan siellä missä valtio ei enää rahoita toimintoja kokonaisuudessaan, se on silti “avainroolissa” tekemässä yhteisöjä kykeneviksi pitämään – esimerkiksi nuorisokeskuksia – toiminnassa. Milesin käyttämässä esimerkissä se, mitä tämä “avainrooli” tarkoittaa, on hyvin hämärää, sillä tosiasiat nuorisokeskusten lakkautuksista ovat kiistattomia. Ovatko konservatiivit siis itse asiassa täysin tietoisia siitä, että heidän ideansa ovat mahdottomia toteuttaa? Pääministeri David Cameron on sanonut – aivan kuten kokoomuksen vaaliohjelmassakin todetaan – haluavansa, että ihmisten olisi helpompaa tehdä vapaaehtoistyötä. Miles muistuttaa, että lukemattomat ihmiset eivät kuitenkaan voi tehdä työtä ilmaiseksi – heidän on tehtävä työtä elääkseen, tai toisin sanoen, heidän on pakko myydä työvoimaansa. Ainoastaan rikkailla on varaa tehdä työtä ilmaiseksi. Miles korostaa, että on todella karkeaa poliikkaa irtisanoa julkisen sektorin työläisiä ja sitten olettaa, että nämä tekevät työtä ilmaiseksi (ja vieläpä entisiä töitään?).

Entistäkin kiistanalaisemman konservatiivien harjoittamasta vapaaehtoistyön korostamisesta tekee se, että tietyissä tilanteissa vapaaehtoistyön tekeminen tarkoittaa työttömyysturvaoikeuden menetystä. Työvoimahallinto lakkauttaa työttömyysturvaoikeuden, mikäli työtön työnhakija alkaa tehdä vapaaehtoistyönä sellaista työtä, jota normaalisti tehdään palkkatyönä (tai yritystoimintana). Sinänsä tällaisessa pykälässä ei ole mitään väärää, koska se on yksi keino ehkäistä työn teettämistä ilmaiseksi – selkeä signaali siitä, mitä yhteiskunta ei hyväksy. Samalla pitää tietenkin olla tarjolla palvelua palkkasaatavien perimiseksi (kuten Suomessa sitä on saatavilla ammattiliitosta tai Aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueesta eli entisestä työsuojelupiiristä). Työttömälle työnhakijalle “sallittu” vapaaehtoistyö on normaalia talkootyötä, jota koskevat tulkinnat ovat tyypillisesti yksinkertaisia ja kiistattomia. (Suomessa lainsäädäntö on samanlainen. Työttömyysturvalain 2. luku 2. §: “Työnhakijalla on oikeus työttömyysetuuteen tämän lain mukaisesti siltä ajalta, jona hän palkatta osallistuu tavanomaiseen yleishyödylliseen vapaaehtoistyöhön tai tavanomaiseen talkootyöhön. Työnhakijalla, joka palkatta työskentelee yrityksessä tai sellaisissa tehtävissä, jotka yleisesti tehdään työsuhteessa tai yritystoimintana, ei ole oikeutta työttömyysetuuteen.”)

Tilanteesta tulee kuitenkin absurdi, jos valtio yhtäältä edellyttää vapaaehtoistyöhön osallistumista ja toisaalta osallistumisen toteutuessa lakkauttaa työttömyysturvaoikeuden. Tähän huomioon Miles päättää kolumninsa. Mutta miten valtio voi sitten käytännössä edellyttää vapaaehtoistyöhön osallistumista? Ehkä tämä tapahtuu tehokkaimmin epäsuorasti pakottamalla: tekemällä palveluita ja tulonsiirtoja kurjistamalla haavoittuvaisessa asemassa olevista ihmisistä riippuvaisempia “hyvistä töistä” – joita tekevät lähimmäiset, jotka eivät kestä katsoa hätää. Siis hyväksikäyttämällä ihmisten myötätuntoa.

Toisaalta valtio voi myös konkreettisesti julkisia työvoimapalveluja käyttämällä tehokkaammin edellyttää palkattoman työn tekemistä, mutta tämä keino tuo vain väliaikaisia ratkaisuja. Työllistymistä edistävät toimenpiteet kuten työharjoittelu ja työelämävalmennus ovat Suomessa kestoltaan ehdottoman rajallisia. Työ- ja elinkeinotoimisto voi sopia näistä toimenpiteistä työttömän työnhakijan kanssa, jolloin myös kieltäytymisestä seuraa työttömyysetuuden menetys, mutta käytännössä kyse ei ole tällöin sellaisten töiden teettämisestä, joista työnhakijalla jo on kokemusta (ja lisäksi työhakijoita ei tule sijoittaa sellaisen työnantajan palvelukseen, jotka eivät ole noudattaneet työsopimuslain mukaista velvoitetta tarjota ensin työtä tuotannollisista ja taloudellisista syistä irtisanomilleen). Nähtäväksi jää, tarkoittaako konservatiivien “Big Society” sitä, että työvoimahallinto sopii julkisen sektorin palveluksesta irtisanottujen työnhakijoiden kanssa sijoittumisesta palkattomaan työhön samalle alalle – Suomessa tällaista ei ole näköpiirissä.

Suomen ja Iso-Britannian konservatiivien välillä ei toki ole yhdenmukaisuutta kaikissa muissakaan asioissa. Yksi tällainen esimerkki on nuorisotyöttömyyden hoito, jossa kokoomus uskoo brittiläisiä aateveljiään enemmän aktiivisiin interventioihin ja toimenpiteisiin. Tämän – lamaolosuhteisiin nähden melko onnistuneen – linjan toteuttamisessa ei ole ollut merkittäviä vihreän työministerin harjoittaman politiikan ja porvarihallituksen ohjelman välisiä ristiriitoja (olkoonkin, että joitain täysin absurdeja piirteitä hallituksen politiikasta löytyy, ks. esimerkiksi Dan Koivulaakson ja Jukka Peltokosken kirjoitus).

Taloustieteilijä David Blanchflower kirjoittaa kommentaarissaan (s. 37), että nuorisotyöttömyys on kriisiytynyt ankarasti Iso-Britannian nykyisen hallituksen aikana. Hallitus on leikannut kohtalaisen toimivia ohjelmia (Future Jobs Fund ja Education Maintenance Allowance), samalla kun opiskelusta tehdään entistä kalliimpaa. Blanchflowerin mukaan 2000-luvun alkupuolella nuorisotyöttömyyden maltillinen kasvu liittyi keskeisesti siihen, että nuorten suhteellinen osuus koko väestöstä kasvoi. Nyt nuorten osuus väestöstä laskee, mutta nuorisotyöttömyys kohoaa merkittävästi.

Sophie Elmhirstin nuorisotyöttömyyttä käsittelevän artikkelin (s. 32-36) mukaan Iso-Britannian nykyhallituksen suunnitelmiin kuuluu suuryritysten (esimerkiksi Serco ja G4S) valitseminen nuorten työllistymistä edistävien palvelujen (kuten työmarkkinavalmiuksien parantamisen työhönvalmennuksen avulla) toteuttajiksi. Tulosvastuullisten projektien toteuttajina suuryritykset puolestaan ulkoistavat riskejä pienemmille alihankkijoille. Tällainen toteutustapa lisää tilanteita, joissa yksityinen yritys käytännössä päättää työnhakijan työttömyysturvaoikeuden menetyksestä: kun työnhakija ei noudata sovittua työhönvalmennusta, yritys ilmoittaa asiasta työvoimaviranomaisille. Työvoimapalvelujen ulkoistaminen on siten myös kontrollin ulkoistamista. Tällöin kapitalistinen valta toteuttaa kontrollin suoraan, ilman valtion tehtävää välittäjänä.

Onko vapaaehtoistyödiskurssia ja “Big Society” -käsitettä koskevia ajatuksia sitten mahdollista subvertoida vasemmistolaiseen käyttöön? Yksi mahdollinen näkemys on se, että koska vain rikkailla on varaa tehdä vapaaehtoistyötä, tehtäköön siitä heidän velvollisuutensa. Näin rikkaista olisi yhteiskunnalle hyötyä muutenkin kuin veronmaksajina. “Työleiri” ei ole kovin myyvä nimitys tälle asialle, mutta tavallaan juuri siitä olisi kyse. Eikä porvareiden “uudelleen kasvattaminen” ole varsinaisesti edes uusi asia vasemmistolaisessa tai kommunistisessa traditiossa. “Hyvän työn” tekeminen kasvattaa porvarit yhteiskuntavastuullisiksi! Lisäksi, mitä tulee palvelujen yksityiseen tuottamiseen, vasemmistolaista olisi asettaa osuuskunnat etusijalle kilpailutuksessa. Tämä lienee nykyisen kilpailuttamislainsäädännön vastaista, joten vasemmistolainen projekti olisi samalla tämän lainsäädännön muuttaminen.

Kolmanneksi vasemmisto voi korostaa talkootyön positiivisia ulottuvuuksia, kuten työväenluokkaista solidaarisuutta ja yhteisöllisyyttä, vastakohtana talkootyön porvarilliselle määrittelylle. “Big Societyn” avulla porvarillinen valtio vetoaa ihmisiin, jotta nämä organisoituisivat itsenäisesti valtion ja markkinoiden ulkopuolella, ettei sosiaalinen järjestys romahtaisi. Toisin sanoen valtio myöntää, ettei pääoma kykene ylittämään uusintamiskriisiään ilman ihmisten armollista apua. Kääntäen sanottuna tämä ilmeisen uusliberalistinen hanke alleviivaa siis työvoiman autonomiaa. Autonomiaa painottavat antagonistiset vastavoimat voivat hyötyä tästä ristiriitaisesta tilanteesta, jos osaavat pelata korttinsa oikein.