Random header image... Refresh for more!

Vastarintaa tynnyristä

Jussi Vähämäen kirja Itsen alistus julkaistiin kevään lopulla. Vähämäki käy kirjansa mukaan nimetyssä blogissaan läpi teoksensa keskeisintä sisältöä. Viimeisimmässä blogikirjoituksessaan Vähämäki käsittelee uudenlaista vastarinnan hahmoa, joka on kaikin tavoin vastakkainen perinteisille poliittisille subjektiviteeteille. Vähämäen mukaan uudenlaisen vastarinnan ja autonomian hahmon tulee olla paikasta ja yhteisöstä riippumaton. Sen on operoitava perinteisten poliittisten ja uskonnallisten instituutioiden ulkopuolella, vailla sidosta määrättyyn yhteisöön, olipa se sitten valtio, puolue tai kirkko.

Selittäessään uuden vastarinnan hahmon muotoa, Vähämäki turvautuu Michel Foucault’n viimeisiin luentoihin, joissa hän käsitteli Antiikin Kreikan kyynikoita ja toden puhumista. Kyynikon hahmo ilmentää Vähämäelle todellisen vallankumouksellisen esikuvaa. Tällaisen kyynikon ruumiillistumaksi Vähämäki nostaa Kyynikko Diogenes Sinopelaisen, joka kuuluisassa anekdootissa tapasi aikoinaan Aleksanteri suuren. Kuninkaan kysyessä tynnyrissä majailevalta filosofilta, mitä tämä kaikkein eniten haluaisi keisarin tekevän hänen hyväkseen, vastasi kyynikko, että parasta vain olisi, jos arvon hallitsija siirtyisi pois auringon edestä. Foucault’ta seuraten Vähämäki esittää, että kyynikko on henkilö, joka olemassaolollaan ilmaisee totuutta, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän pyrkisi ilmaisemaan ”totuuden diskurssia”. Kyynikko pyrkii elämässään teorian ja käytännön ykseyteen, tai kuten Vähämäki ilmaisee: ”elämään teoriassa”. Kyynikko siirtää periaatteensa käytännön tasolle ja kieltäytyy opportunistisesta taktikoinnista ja vilpistä. Ideaalista kyynikkoa ei ole sidottu minuuden kahleisiin, joiden vahvistamiseen totuuden diskurssi tähtää pakottaessaan subjektin tunnustamaan itsensä. Voisi kaiketi sanoa, että kyynikko ei tässä mielessä voi uhrata itseään yhteisönsä hyväksi, sillä hänellä ei ole sen enempää sidosta ”itseen” kuin yhteisöönkään. Vähämäen mukaan:

”Kyynikko riisuu itsensä maallisen vallan tunnusmerkeistä ja tavoitteista siellä missä poliitikot koristavat itsensä rikkauden ja vallan gloorialla. Siellä missä maalliset monarkit antautuvat sinne tänne sinkoileville haluilleen kyynikko on horjumaton, toisista riippumaton askeetti. Siksi kyynikko on todellinen, universaali monarkki, jonka autonomia on paikasta ja yhteisöstä riippumatonta globaalia, globaalistuneen maailman vaatimaa itsenäisyyttä.”

Kyynikko on globaalin ajan desperado. Vähämäen sanoin hän ”toimii yksin, yksinäisyydessä siellä, missä maallinen poliittinen suvereeni ympäröi itsensä käskyläisillä, liittolaisilla ja hännystelijöillä ja pyörittää päässään ystävyyden ja vihollisuuden, uskollisuuden ja petturuuden harhoja”. Kyynikon autonomia on siis vailla yhteisöä elävän nomadin itseriittoista suvereenisuutta.

Samaan hengenvetoon kun Vähämäki muistuttaa, kuinka valta lävistää kaikkia yhteiskunnallisia suhteita, eikä yhteiskuntaan ole siten olemassa ulkopuolista näkökulmaa, asettaa hän oman kyynikkomonarkkinsa noiden samaisten valtasuhteiden yläpuolelle. Jos valta tuottaa subjektin, ”minän”, niin eikö ”minuudeton” kyynikko näyttäydy tällöin välttämättä jollain tavalla vallan ulkopuolisena?

On huomionarvoista, ettei Vähämäki kirjoita vastarinnan subjektista, vaan vastarinnan hahmosta ja vastarinnan muodoista. Vastarinnan subjekti nimittäin viittaisi perinteisiin poliittisen subjektiviteetin muotoihin, jotka Vähämäki leimaa taantumuksellisiksi. Kyynikko on monarkki vailla kansaa ja valtiota, vailla yhteisöä ja paikkaa. Voidaan kaiketi myös turvallisesti lisätä, että kyynikko on vallankumouksellinen ilman luokkaa ja puoluetta. Kyynikko elää teoriaansa tässä ja nyt, vailla sidosta nykyiset olosuhteet ylittävään transsendenttiin poliittiseen päämäärään. Kyynikon harjoittama politiikka ei ole kuitenkaan – toisin kuin Vähämäki väittää – kuninkaan tie, vaan pyhimyksen polku. Kysymys on puhtaasti negatiivisesta vastarinnan muodosta, joka pesee kätensä puhtaaksi totuuden, ja siten myös vilpin ja taktikoinnin, likaisesta politikoinnista. Mieleen nousee epäilys, onko kyynisessä vastarinnan hahmossa loppujen lopulta kuitenkin vain kyse henkilökohtaisesta eksoduksesta ja vetäytymisestä. On myös kysyttävä, miten yhteisöstä ja paikasta riippumaton politiikka organisoituu? Mitä se voisi merkitä käytännön kollektiivisella tasolla? Eikö poliittisen projektin tule aina ja välttämättä sitoutua paikkaan ja yhteisöön? Muussa tapauksessa se ei voi päätyä mihinkään muuhun kuin kulttuurikriittiseen ja kyyniseen nurinaan. Politiikka vailla yhteisöä, vailla subjektia, vailla territoriota on kuin Marx ilman luokkaa, kuin Münzer ilman talonpoikia, kuin giljotiini ilman vallankumousta …tai kuin Diogenes vailla Aleksanteria.

Itse asiassa, Vähämäki ei ole ensimmäinen, joka turvautuu kyynikon hahmoon vastarinnan viimeisenä ritarina. Saksalainen filosofi Peter Sloterdijk nostaa kirjassaan Kritik der zynischen Vernunft (1983) Diogeneen edustaman kyynisyyden ainoaksi mahdolliseksi vastarinnan muodoksi aikana, jolloin ihmiset näkevät ideologian taakse muuttamatta silti tapojaan, ryhtymättä vastarintaan. Siis tilanteessa, jossa marxilaiset ideologiateoriat ovat päätyneet umpikujaan kyynisten massojen edessä.

Sloterdijk erottaa kaksi toisilleen vastakkaista kyynisyyden muotoa: modernin järjen kriisiin takertuneen kyynisyyden sekä Diogeneessa ruumiillistuvan satiirisen kyynisyyden. Edellinen on eräänlaista valistunutta väärässä tietoisuudessa elämistä. Jälkimmäistä ilmentää taas parhaiten hävytön nauru ja kiinnittyminen arkipäivän ruumiillisiin nautintoihin – transsendenttien, elämää suurempien päämäärien sijaan. Sloterdijkin tietä seuraten Vähämäki tarrautuu kyynikon hahmoon hetkellä, jolloin vasemmistolainen projekti näyttää tulleen tiensä päähän. Taas kerran on poleemisesti kysyttävä, eikö tämänhetkinen vasemmiston tappio ole nimenomaan seurausta viime vuosina harjoitetusta vasemmistolaisesta politiikasta vailla yhteisöä ja paikkaa, siis vailla luokkaa ja puoluetta? Kyynikko onkin totuus nurkkaan ajetusta vasemmistolaisesta älymystöstä. Vailla luokkaa ja puoluetta siitä on tullut kyyninen ja koditon. Mitä enemmän se mielessään ja sanoissaan irtaantuu vastustamastaan yhteiskunnasta, sitä vahvemmin sen on omaksuttava sen kieli. Hegelin dialektisen järkeilyn mukaan:

”Koko Diogenesiksen harjoittama kyyninen elämänmuoto ei ollut enempää eikä vähempää kuin ateenalaisen yhteiskunnallisen elämän tuote. Sitä määritti sitä vastaan ajatteleminen, mitä hänen koko elämänsä ruumiillisti. Siksi se ei ollut riippumatonta yhteiskunnallisista olosuhteista, vaan niiden tulosta; se oli itsessään karkean ylellisyyden tuote.”

1 comment

1 Pia Timberg { 11.02.10 at 4:40 pm }

Mielenkiintoista!!

Leave a Comment