Vihan päivät

Markus Termonen

Viha on nyt pinnalla. Tietyt aiheet – erityisesti maahanmuutto ja seksuaalivähemmistöt – herättävät tunteita, joista yksi tärkeimmistä on viha. Samalla juridisessa valmistelutyössä korostetaan viharikosten ongelmaa.* Kyse ei ole niinkään vihan näkyvyydestä yhteiskunnallisessa keskustelussa, vaan pikemminkin vihan läsnäolo osoittaa keskustelun mahdottomuuden osapuolten ollessa hyvin etäällä toisistaan. Tätä kuvastaa sekin, että ei ole olemassa yksimielisyyttä edes siitä, onko “viha” oikea nimitys.

“Maahanmuuttokriittisinä” itseään pitävät ovat huolissaan “viharyhmäksi” leimaantumisesta – siksi heidän mielestään korrekti nimitys onkin “kriittinen” eikä “vihamielinen”. Toisaalta taas monet ovat halukkaita juuri tällaiseen luokitteluun heidän kohdallaan. Luokittelu ei tunnu lainkaan epäreilulta ainakaan niiden kohdalla, jotka iskivät Pride-kulkueeseen ja SETA:n toimistolle ja jotka poliisin julkisuuteen antamien tietojen mukaan kuuluvat järjestäytyneeseen äärioikeistoon.

Kuka tahansa, joka on huolissaan “vihaajaksi” leimaantumisesta, on sikäli oikeassa, että liberaalissa yhteiskunnassa se on yksilölle merkittävä ongelma. Vihasta syytetyn argumentteja ei tarvitse kuunnella, niitä ei tarvitse ottaa vakavasti, hänet voi sivuuttaa kiukuttelijana. Liberaalissa yhteiskunnassa tulisi asioista keskustella sivistyneesti, toisen syntyperää suvaiten ja vakaumusta sekä mielipiteitä kunnioittaen, mutta vihaaja ei tätä lähtökohtaa allekirjoita. Vihaaja ei pyri lisäämään yhteisymmärrystä. Vihaaja tekee selvän rajan itsensä (sekä hyväksymiensä) ja niiden välille, joiden kohdalla ei tarvitse soveltaa liberaalin yhteiskunnan kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä. Rajan toisella puolella olevat ovat olemassa vain vihan ja mahdollisesti väkivallan kohteina.

Ei kuulosta kovin houkuttelevalta positiolta. Vihaaja saattaa menettää Facebook-ystävänsäkin – paitsi ne, jotka suhtautuvat “nuivasti” maahanmuuttajiin ja seksuaalivähemmistöihin. Näiden yksinäisten ja pahoinvoivien ahdinkoon on vaikea suhtautua empaattisesti – ensimmäinen reaktio on pikemminkin vahingonilo. Mutta seuraako silti jotain ongelmia siitä, jos määrittelemme vihan yksinkertaisesti ei-toivotuksi asiaksi, ongelmaksi, joka ei sovi yhteiskuntaamme? Eikö olekin niin, että vihan yksipuolinen luokittelu ongelmaksi ja liberaalin, keskusteluun perustuvan yhteiskunnan ideologinen puolustus kulkevat käsi kädessä? Eikö vihan ulossulkeminen liitykin käsitykseen politiikasta konsensushakuisena, deliberatiivisena ja hallinnollisena prosessina?

Liberaalin ideologian mukaisesti yhteiskunta, jossa kaikki ratkaistaan keskustelemalla rationaalisin argumentein, on yhteiskunta vailla vihaa ja konflikteja. Toki keskustelu on yleensä huomattavasti miellyttävämpää kuin turpaan vetäminen tai saaminen, mutta käytännössä liberaali ideologia toimii konfliktien peittona eikä niiden poistajana – vastaavasti kuin vihaa epäterveesti käsittelevä mieli ei onnistu ilmaisemaan sitä avoimesti vaan pikemminkin kehittää pakkomielteitä ja muita oireita, jotka ovat vihan ilmaisemisen korvikkeita ja peitteitä. Vihaa epäterveesti käsittelevä mieli jää kiertämään kehää – kuten vastaavasti stabiili yhteiskunta, joka ei kehity konfliktien kautta.

Slavoj Žižekin mukaan “subjektiivinen väkivalta” – jota mm. viharikokset ja rasistiset uhkaukset edustavat Žižekin käsitteistössä – on läntisissä yhteiskunnissa epäilyttävän suuren mielenkiinnon kohteena. Miksi juuri sen vastustamiseen kiinnitetään niin paljon huomiota? On helppoa saada moraalisen liberaalin sädekehä julistamalla vastustavansa kaikkia väkivallan muotoja. Tämän ilmiön yleisyyden vuoksi Žižek kysyykin, eikö keskittyminen subjektiiviseen väkivaltaan – jota harjoittavat julmat yksilöt, fanaattiset väkijoukot ja niin edelleen – vie vain pois huomiotamme merkittävämmistä ongelmista. Žižek väittää, että on olemassa lisäksi kahdenlaista objektiivista väkivaltaa: “symbolinen väkivalta” ja “systeeminen väkivalta”. Objektiivinen väkivalta on se “rauhan tila”, jonka subjektiivinen väkivalta rikkoo.

Kapitalismin objektiivinen väkivalta perustuu sen reaaliabstraktioluonteeseen: abstrakti finanssispekulaatio ei ole sosiaalisen, materiaalisen todellisuuden väärinymmärrystä vaan päinvastoin se on todellista, koska se määrittää materiaalisten prosessien rakennetta. Kapitalismin objektiivinen väkivalta ei siis perustu materiaalisesta todellisuudesta erilliseen väkivaltaiseen ideologiaan tai yksittäisten kapitalistien julmiin tarkoitusperiin, vaan se on anonyymiä ja systeemistä. Markkinoissa ei siis ole kyse todellisista ihmisistä ja heidän tuotteidensa vaihdosta vaan järjestelmästä, jota määrää pääoman objektiivinen logiikka. Hyvä esimerkki tästä ovat kommunismin ja kapitalismin rikosten ja niiden syypäiden osoittamisen erot. Siinä missä kommunismin suhteen on tapana hyvin selkeästi osoittaa syyllisiä ja rikosten ideologisia oikeuttajia, kapitalismin väkivalta on objektiivisten prosessien tulosta. Kukaan ei ole syyllinen ilmastonmuutokseen ja nälänhätiin.

Žižek korostaa myös, että liberaalit tasa-arvon ynnä muiden “hyvien asioiden” kannattajat (joita Žižek hämmentävästi nimittää “liberaaleiksi kommunisteiksi”) ja mieletöntä vihaa pursuavat fundamentalistit (ääri-islamisteista rotukiihkoilijoihin) ovat saman kolikon kaksi kääntöpuolta. Kovaan ääneen subjektiivista väkivaltaa vastustavat liberaalit pitävät yllä rakenteellista, objektiivista väkivaltaa, joka taas tuottaa perustan subjektiivisen väkivallan räjähdyksille. Ääriesimerkkinä tästä toimii rikas hyväntekijä, joka lahjoittaa vaikkapa köyhyyden vastaiseen työhön ja samalla pitää muulla toiminnallaan yllä finanssispekulaatiota.

Hyvää vai pahaa vihaa?

Vihan puolustamisesta seuraa tietenkin kiusallisia ongelmia. Asettuako samalle puolelle niiden kanssa, joilla alkaa kuola valua, kun he kuulevat sanan “maahanmuuttaja”, tai jotka luulevat, että suomalaista mediaa ja valtiota hallitsee punavihreä salaliitto? ”Vihan puolustamisen” ei tarvitse kuitenkaan olla minkään tietyn vihan tai sen sisällön puolustamista vaan pikemminkin sellaisen yhteiskunnallisen ilmapiirin vastustamista, jossa konflikti- tai ristiriitahakuisuudesta on rangaistuksena “vihaajaksi” ja “viharyhmään” kuuluvaksi luokittelu tai leimaaminen. (Teoista rankaiseminen on sitten eri asia, ja teon rasistisen perusteen tulee vaikuttaa tuomion ankaruuteen.)

“Hyvän” ja “pahan” vihan erottamiseksi ei ole olemassa objektiivista, intresseistä ja haluista vapaata ratkaisua. Rotuvihan puolustajien mielestä luokkaviha on väärin – ja toisinpäin. “Hyvän” ja “pahan” erottamisen ongelmaa ei kuitenkaan voida välttää. Ongelmaan törmättiin esimerkiksi Suomen sosiaalifoorumin “Verkon vihapuhe” -keskustelussa Helsingissä 20.4.2010. Keskustelussa esittivät näkemyksiään aktivistit ja keskustelufoorumeiden moderaattorit. Panelistit kertoivat muun muassa kokemastaan raiskauksella ja muulla väkivallalla uhkailusta, jota olivat kokeneet asetuttuaan selkeästi tietylle puolelle esimerkiksi maahanmuuttoa tai seksuaalivähemmistöjä koskevassa keskustelussa. Yksi huomionarvoisimmista pointeista koski kansalaisten saaman suojelun epätasa-arvoa: aktivisti ei saa väkivaltaisen uhkauksen kohteeksi jouduttuaan samanlaista suojelua kuin esimerkiksi huippuasemassa oleva poliitikko.

Kuvaavaa keskustelussa oli sen monista kiinnostavista näkökulmista huolimatta se, että “hyvän” ja “pahan” vihan ongelma jäi pitkälti käsittelemättä. Yksi panelisteista viittasi lyhyesti “vihan” ja “vihaisuuden” erotteluun. Ensin mainittu on “niiden” tunnetta ja ilmaisua, kun taas jälkimmäinen on “meidän”. Se, että näiden kahden asian välinen ero on subjektiivinen, on ehkä kiusallisuutensa vuoksi seikka, jota on vaikea lausua. Se, että ero on subjektiivinen, tarkoittaa nimittäin samalla, että “vihan” (pahan vihan) ja “vihaisuuden” (hyvän vihan) tunteet ja ilmaisut saattavat olla lähellä toisiaan. Tunnetaan varmasti esimerkiksi luokkaväkivaltaisuuksien historiasta tapauksia, jolloin proletaarinen väkivalta on saanut absurdeja, ennakkoluuloihin perustuvia ja järjettömästi kohdistettuja muotoja. Tai vastaavasti voidaan puhua totalitarististen järjestelmien identtisistä piirteistä.

Toisaalta ei ole missään tilanteessa mahdollista tarkastella luokkavihan ja rotuvihan ilmauksia “samalta viivalta”. Vaikka tarkastelija löytäisi molemmista järjettömiä ilmenemismuotoja, niin jompaakumpaa hän kuitenkin pitää perustaltaan hyväksyttävämpänä kuin toista. Vasemmistolainen ymmärtää luokkavihan perustaa jopa sen saadessa järjettömiä ilmenemismuotoja mutta tuomitsee rotuvihan kaikki ilmenemismuodot. Vasemmistolainen puolustaa aina mieluummin stalinistista kommunismia ja reaalisosialismia kuin fasismia. Se, joka pitää niitä yhtä suurina pahoina, ei ole vasemmistolainen. Vastaavasti liberaaleinkin oikeistolainen puolustaa aina mieluummin fasismia kuin kommunismia. Mutta onko ääritapauksessa vihalla – psykologisena ilmiönä – mitään eroa, kohdistuu se sitten porvariin tai “vääränväriseen”?

Tästä etenemme vihan psykologisoinnin ongelmaan. Heikoimmillaan se epäpolitisoi vihan, siis yhtäältä se määrittelee kaikki vihan negatiiviset ilmaukset pohjimmiltaan samanlaisiksi, siis irrottaa ne tavoitteistaan ja sisällöistään. Toisaalta tämä tarkoittaa, että näistä negatiivisista vihan ilmauksista syntyneet ongelmat ratkaistaan psykologin vastaanotolla eikä poliittisesti. Jos siis rotuvihaan ajattelunsa perustava henkilö (poliittisesti korrekti ilmaisu on toki “maahanmuuttokriittinen” tai “monikulttuurisuuskriittinen”) tosiasiassa vain kanavoi henkilökohtaisen elämänsä turhautumia ja ongelmia tiettyyn vihan kohteeseen, niin silloin on kyse henkilökohtaisesta eikä yhteiskunnallisesta ongelmasta. Tällöin emme siis tarvitse rasismia ehkäiseviä yhteiskunnallisia menetelmiä (kasvatus, rangaistuslainsäädäntö, kotouttamisen kehittäminen, erilaiset työelämäprojektit jne.) vaan lisää psykologeja. Vihan psykologisointi on psykologisoinnin itsensä legitimointia.

Trust your mechanic
To plug your holes
Trust him to make more
Somewhere else
– Dead Kennedys: “Trust you mechanic”

Myrkkyjä ja törkykasoja

Vihan psykologisoinnin ongelmista huolimatta käsiteltäköön sitä tässä yhteydessä myös hieman positiivisemmin. Theodore Isaac Rubinin teoksessa Vihan psykologia ei ole paljon “poliittista vihaa” koskevaa sisältöä, ikään kuin kaikki alkusyyt olisivat ihmissuhteissa (eivätkä esimerkiksi yhteiskunnallisissa olosuhteissa). Silti tämä pieni, paikoin alkeelliseltakin tuntuva kirja sisältää eräitä osuvia huomioita vihan tukahduttamisesta seuraavista ongelmista sekä vihan avoimen ilmaisun tarpeellisuudesta.

Rubin kuvailee ensin erilaisia vihan ilmaisemisen esteitä, kuten itsehillinnän tarvetta ja “salaista sopimusta” osapuolten “mukavasta kaveruudesta”. Rubin mainitsee myös “emotionaalisen eristäytymisen”, jossa eristäytyjä uskoo, ettei häntä loukata, jos hän ei puutu toisten asioihin (vaikka juuri “toisten asioihin puuttuminen” osoittaisi kunnioitusta heitä kohtaan). “Kieroutumaksi” Rubin nimittää tapaa, jolla vihan normaali tunteminen ja purkautuminen estetään. Tällaisia tapoja ovat muun muassa vihan torjunta, lykkääminen, siirtäminen, laimentaminen ja jäädyttäminen.

Kieroutumilla vihaansa muuntanut henkilö tuottaa Rubinin mukaan vihan varaston eli “törkykasan”, joka vääristyy groteskeihin muotoihin, “myrkyiksi” tiedostamattomassa prosessissa. Eri myrkyt voivat esiintyä samanaikaisesti, ja ne sekoittuvat toisiinsa. Rubin kuvailee esimerkkejä, kuten ahdistus, syyllisyys, unihäiriöt, krooninen odottaminen, oudot kuvitelmat, pakkomielteet tai puhumattomuus ja puhetulvat.

Vaikka Rubin käsitteleekin aihetta epäpoliittisesti, hänen tulkinnoillaan voi olla poliittista käyttöä. Esimerkiksi Rubinin mainitsema kieroutuma nimeltä “siirtäminen” tarkoittaa vihan kohteen vaihtamista toiseen, turvallisempaan tai vähemmän uhkaavaan henkilöön, ihmisryhmään, asiaan tai paikkaan. Rubin kuvailee, kuinka jotkut jostakin käsittämättömästä mielijohteesta roiskuttavat törkyvarastoaan toisten päälle aina harhaluuloon, pelkoon ja vainoharhaisiin ajatuksiin saakka. Tarkoittamattaan Rubin onnistuu kuvailemaan “maahanmuuttokriitikon”, jonka elämässä ei vaikuta olevan muuta kuin maahanmuuttajiin kohdistuvia pakkomielteitä.

Mitä “myrkkyihin” tulee, eräs Rubinin luettelema kiinnostava myrkky on “minä kannatan sinua” -myrkky. Se tarkoittaa itsensä samaistamista hyökkääjään. Tällä tavoin myrkyttynyt ihminen saa korviketyydytystä omille tarpeilleen jonkun toisen tekemän vihan ilmaisun kautta. Tällainen ihminen pääsääntöisesti välttää sotkeutumista suuriin intresseihin. Hän pikemminkin seuraa pelin kulkua ja samaistaa itsensä pelaajiin. Joskus näyttää siltä kuin hän olisi tehnyt merkityksellisen siirron – esimerkiksi osallistumalla johonkin yhteiskunnalliseen liikkeeseen tai liittymällä johonkin järjestöön – mutta tosiasiassa silloinkin hän on läsnä pikemminkin katselijana. Jotkut ihmiset liittyvät arvostelukyvyttömästi protestijärjestöihin. Joillekin on jopa yhdentekevää se, mitä vastaan protestoidaan. Jotkut vaihtavat puolta valitakseen aggressiivisemman suuntauksen (esimerkiksi Helsingin Sanomien (18.7.2010) haastattelema, ääri-islamismia vastustavassa järjestössä toimiva Maajid Nawaz kertoi islamisteiksi kääntyneistä natseista ja moottoripyöräjengiläisistä).

Voiko nykyaikaisessa vihan ilmaisussa olla osin kyse tällaisesta äärimmäisyyden tavoittelusta, jota Žižek kutsuu “reaalisen intohimoksi”? Reaalisen pakkomielteinen tavoittelu toteutuu Žižekin mukaan samanaikaisesti intohimottoman ihmistyypin yleistymisen kanssa. Tämä ihmistyyppi ei halua uhrautua minkään puolesta eikä ottaa riskejä, ja hän sopii hyvin liberaalin kapitalismin aikakauteen.

Rubinia mukaillen myös marttyyrius on syytä nimetä “myrkyksi”. Marttyyri ärsyttää toisia voidakseen tehdä itsestään marttyyriuhrin ja saada uhriudestaan nautintoa. (Myös toisten liiallinen palveleminen voi tuottaa tämän tyydytyksen.) Kuvailu sopii osuvasti nykyaikaisiin viharyhmiin tai maahanmuuttokriitikoihin, joilla on pakkomielteenä “sananvapauden puolustaminen”. Loukkauksien suoltamisesta ja niiden aiheuttamasta vastareaktiosta seuraa sananvapauden, länsimaisten arvojen tai minkä lie marttyyrina esiintyminen. Koomista tässä on vielä sekin, että kiivas sananvapauden puolustaminen kuuluu tosiasiassa samaan pakettiin äärikristillisen vanhoillisuuden kanssa – joka on länsimaisten vapauksien vastakohta.

Eikö marttyyrin nautinto muistutakin misantroopin nautintoa? Molemmat ovat muiden tietämättömyyden uhreja. David Mannin artikkelin “Misanthropy and the broken mirror of narcissism” mukaan misantroopin itseinho on toissijaista suhteessa massojen inhoamiseen, sillä misantroopilla on sellaista tietoa, jota massoilla ei ole. Hänellä on näkemys, jonka perusteella hän pystyy arvostelemaan ihmiskunnan tavanomaisuutta ja liioittelemaan ihmisten vikoja. Jos misantrooppi käyttäytyisi johdonmukaisesti, hän vihaisi itseään kuten koko ihmiskuntaa, mutta tosiasiassa hän uskoo olevansa ainutlaatuinen eikä tavanomainen.

Sellaista on misantroopin narsismi. Hän on kuin maahanmuuttokriitikko, joka uskoo massojen olevan punavihreän monikulttuurisuuspropagandan aivopesemiä. Hän on ainutlaatuinen, koska hän näkee propagandan läpi. Hän korostaa omaa henkisyyttään ja ainutlaatuista näkemystään, jotka ovat alhaisten fyysisten viettien yläpuolella. Misantrooppi vihaa ruumiillisia toimintoja sekä eritteitä ja asettaa ne vastakkain puhtaan, totuutta hallitsevan mielen kanssa. Hän idealisoi luontoa ja pitää ihmisiä petomaisina: jokainen muu paitsi hän itse on potentiaalinen raiskaaja ja murhaaja, aivan kuten maahanmuuttokriitikon mielestä jokainen maahanmuuttaja on potentiaalinen rikollinen. Maahanmuuttokriitikon narsismi on uskoa omaan ainutlaatuisuuteen, omaan propagandan yläpuolella olevaan tietoon ja omaan uhrivalmiuteen.

Palataan Rubiniin sekä “hyvän vihan” ja “pahan vihan” ongelmaan. Rubinin tulkinnoissa esiintyvät käsitteet “lämmin viha” ja “kylmä viha”. Lämpimässä vihassa on vain vähän aikaeroa ärsykkeen, tunteen ja tunteen ilmauksen välillä. Tällöin vihan ilmaus on suora, avoin ja ymmärrettävä. Vihan ilmaus myös vastaa tätä tarkoitusta eikä sadismia, kostoa, selkään puukotusta, sarkasmia tms. Lämpimät vihan ilmaukset ovat melko lyhyitä, niillä on rajansa eivätkä ne ole kroonisia. Lämmin vihan ilmaisu lisää luottamusta pidemmän päälle. Väkivalta on tulosta siitä, etteivät sanat riitä – se on “törkyvaraston räjähdys”. Kylmä viha sen sijaan on sisäänpäin kääntynyttä, sen ilmaukset ovat myrkkyjen saastuttamia. Siinä ei esiinny mitään kiinnostusta ymmärryksen lisäämiseen, se jatkuu ja jatkuu. Seuraa vainoharhaisuutta, katkeruutta, kyynisyyttä ja kostonhimoa. (Juuri tästä kylmän vihan saastuttamasta kostonhimosta kertoo hienolla tavalla Michael Haneken elokuva Valkoinen nauha – kostonhimosta, joka osaltaan aiheutti 1900-luvun pahimmat katastrofit eli maailmansodat.)

Rubinin jaottelu on käyttökelpoinen sikäli, että “lämmin viha” varmasti sopii toverillisten kiistojen kohdalla tai ylipäätään sellaisissa kiistoissa, joissa ei ole olemassa absoluuttista vihollisuutta. Vaikka “kylmä viha” onkin Rubinille puhtaasti negatiivinen käsite ja ei-toivottu ilmiö, politiikasta tuskin on kuitenkaan kylmää vihaa mahdollista poistaa. Päinvastoin – mitä muuta kuin kylmää vihaa voi olla vihollisten välillä?

Psykoanalyytikolle vai keskitysleiriin?

Wilhelm Reich kirjoitti teoksessaan Fasismin massapsykologia (1933) muun muassa, kuinka fasismin eräs menestyksen syy oli sen haluttavuudessa. Fasismi hallitsi halujen ekonomiaa – se pani tehokkaasti esille haluttavia asioita ja samaistumisen kohteita. Halujen ekonomian kääntöpuoli on “vihan ekonomia” – vihan yhteiskunnallinen kanavoiminen ja järjestäminen. Viha on joka tapauksessa ehtymätön luonnonvara. Vasemmistolaisesti voidaan toki ajatella, että vasemmistolaisten hallitsema yhteiskunta rakentaa sellaiset elinolot, jotka vähentävät epäterveeseen vihaan liittyviä ongelmia, esimerkiksi pienentämällä epätasa-arvosta, tuloeroista ja vaikutusmahdollisuuksien puutteesta johtuvaa katkeruutta ja turhautuneisuutta.

Varmaankin koditonta masentunutta masentaa enemmän kuin rikasta masentunutta, mutta silti vasemmistolaisen politiikan ratkaisupotentiaalin korostaminen vaikuttaa tässä yhteydessä naiivilta. Yleinen elintason kehitys on tähän asti jatkuvasti tuottanut samalla rinnakkaisprosessina aina uusia diagnooseja ja sairauksia. Samalla erityisesti nykyään toteutuu työyhteisön ongelmien medikalisointi yksilön “sairauksiksi”. Sikäli kuin viha perustuu irrationaalisiin pakkomielteisiin ja ennakkoluuloihin, siihen liittyviä ongelmia voidaan toki hoitaa lääkkeiden, psykoanalyysin ja psykologian avulla. Mutta pitäisikö “vääränlaista vihaa” tuntevat samalla edelleen kohdata poliittisina vihollisina? Kyllä, ensisijaisesti vihollisina, toissijaisesti potilaina.

Oli vihan ja sen ilmaisemisen ongelmien alkuperä sitten mikä tahansa, poliittisen johdon tehtävä on muun muassa vihan kohteiden osoittaminen. Tässä ja nyt, ennen vasemmiston valtaantuloa. Jos joku puolue ei sitä tee, sen tekee joku toinen. Tällä hetkellä “kylmän vihan” järjestämistä hallitsee äärioikeisto, joka osaa muuntaa vihaa “siirtämisen” mekanismin avulla, toisin sanoen osoittamalla “turvallisen” vihan kohteen: maahanmuuttajat ja seksuaaliset vähemmistöt. Varmasti myös luokkavihan ilmaisuun voi liittyä tällainen “siirtämisen” mekanismi, eikä pelkästään todellisiin luokkaristiriitoihin perustuva rationaalinen analyysi. Törkykasaansa epäterveesti käsitteleviä ihmisiä tulee aina riittämään. “Kylmän vihan” järjestämisen huomioinnin puolustus voi toki vaikuttaa ihmisten tunteiden hyväksikäytön puolustukselta – ja sitähän se oikeastaan onkin.

Kuka tahansa moraalinen olento suhtautuu tunteiden hyväksikäyttöön varauksellisesti, mutta samalla kuka tahansa poliittinen olento tunnistaa sen välttämättömyyden. Yhteenvetona: samalla kun vasemmiston tulee muokata yhteiskunnallista ilmapiiriä sellaiseksi, ettei vihan ilmaiseminen johda leimaamiseen, vasemmiston tulee olla valmis raadollisellakin tavalla kamppailemaan oikeistoa vastaan voitosta vihan taistelukentällä. Kärjistetysti sanottuna: kylmä viha on hyvää vihaa silloin kun se on luokkavihaa.

Kirjallisuus:

Theodore Isaac Rubin: Vihan psykologia. Otava, Helsinki 1970.

Zizek: Violence. Profile Books, Lontoo 2008.

David Mann: “Misanthropy and the broken mirror of narcissism”. Teoksessa Dadid Mann (toim.): Love and hate. Psychoanalytic perspectives. Brunner-Routledge, New York 2002.

Viite

* Ks. esimerkiksi Oikeusministeriön verkkosivuilta: Rasistiset rikokset 3/2010 ja ”Rasistisia rikoksia koskevia rangaistussäännöksiä halutaan tiukentaa” (19.01.2010)